Lomalle lompsis! Nyt on New Yorkissa ihanat kesähelteet ja meno makeimmillaan - suosittelen kaikkia harkitsemaan toivioretkeä rapakon taakse.
Tässä kesäfiilistelyn lomassa löysin vanhan ukulelebiisin, jonka joskus kaukokaipuussa pimputtelin kovalevyn uumeniin. Kesäinen haikeilu kertoo intialaisten bidi-tupakoiden polttelusta rannalla makoillen ja elämästä nauttien. Kesätunnelmaan sopivan videomateriaalin löysin tammikuun "snowmageddonista", eli vuosituhannen myrskystä, joka sitten jäikin aika tuhnuksi.
Nauhoitin tämän biisin taannoin yhdellä otolla, joten pieniä
kauneusvirheitä saattaa tarkkakorvaisin rokkipoliisi huomata -
kuunnelkaa siis omalla vastuulla!
Lo and behold an original song written in the midst of a bad case of wanderlust: Bidi, Babe and a Beach. This is a song about chilling on the beach, smoking those lovely Indian Bidi (beedie) cigarrettes and taking it easy. I originally recorded this a couple of years ago but stumbled upon it quite recently. I used footage from the "Snowmageddon" of January and put together a little music video.
This was recorded on one take, so it might contain plenty of fodder for the sloppy-playing critics. :)
Elämä New Yorkissa on välillä niin hektistä, että blogin
pitäminen on jäänyt vähemmälle. Tässä kuitenkin vihdoin jatkoa kronologiselle
matkustussaagalleni, eli tsekatkaa osa II! Video käsittää tällä kertaa vain
yhden päivän, nimittäin sunnuntain 25.1.2015, jona kävin ensimmäistä kertaa
kunnolla Manhattanin nähtävyyksiä näkyilemässä.
Jatkovideot lupaan toimittaa nopeammin, työkiireet vähenevät
pian huomattavasti ja kerkeän käsittelemään näiden kuukausien aikana keräämääni
matskua.
Finally got around to editing and uploading the next
installment of my chronological video-series. Life is hectic here, but I
promise to pick up the pace with the blog. This episode happens over the course
of Sunday 25th of January and it captures me going to Manhattan for
the first time to catch some of the sights. I also make an omelet. If this
intro doesn’t excite you, I don’t know what will.
-Juho
P.S. Voittajan Munakkaan resepti (The recipe for the Winner's Omelet):
2 eggs Some olives Spoonful of olive oil Handful of Cashew nuts Salt n' pepper Grated Goat cheese Heat the pan. Add olive oil. Add eggs. Add everything else. Eat when ready. Win.
Tässä kaupungissa on miljoonia mielenkiintoisia ja
inspiroivia tarinoita, ja yksi niistä kuuluu Don Puglisille. Don on
hyvä esimerkki lahjakkuuttaan vaalivasta ja omia polkujaan kulkevasta
newyorkilaisesta, ja tein hänestä haastattelun blogiini.
Katsokaa yllä olevalta videolta, mitä hänellä on sanottavaa!
Tapasin Donin tammikuussa East Villagessa sijaitsevassa, New
Yorkin vanhimmassa julkisessa saunassa. Hän on silloisen kämppikseni kavereita
ja löylyjen seassa juttelimme Stanley Kubrickin Hohdosta, Scifistä,
mystiikasta sekä musiikista. Don on monilahjakkuus: muusikko, taidemaalari,
elokuvantekijä ja loistava tarinankertoja. Hänen musiikkiaan olet kuullut mm. Ang Leen elokuvassa Taking Woodstock (2009).
Monista taiteellisista ambitioistaan huolimatta sisimmässään Don haluaa tehdä musiikkia, sillä musiikki on
hänelle universaali kieli. Maalaustaide vaatii katsojalta jonkinasteista
oppineisuutta ja pääsyä samaan tilaan taiteen kanssa. Musiikki sen sijaan on
kaikkialla ja se puhuu kaikille, koulutuksesta ja kulttuurista riippumatta.
Donin uusin EP, Bubbles of Light on saanut paikallisissa
lehdissä hyviä arvosteluja ja hänet valittiin viime viikolla arvostetun,
Rockwired Magazinen kuukauden artistiksi. Suunnitelmissa Donilla on Euroopan
kiertue ja erityisen kiinnostunut hän on Suomessa soittamisesta.
Jos haluatte lisätietoa Donista ja hänen monipuolisista
projekteistaan, tsekatkaa miehen kotisivut:
P.S. Donin kanssa olen päässyt soittelemaan paikallisissa pubeissa ja jopa tienannut muutamia dollareita taskurahaa. Jos olet käymässä New Yorkissa, löydät Donin sunnuntaisin soittelemassa Scallywags-pubissa 9. avenuella Hell's Kitchenissä. Hyvällä tuurilla myös allekirjoittanut on jamittelemassa. :)
Viime maanantai alkoi
kuin mikä tahansa maanantai. Viikonlopun jäljiltä väsytti ja
myöhästyin kymmenellä sekunnilla A-junasta. Onneksi mieleni oli
valoisa, sillä olin illalla menossa Carnegie Halliin kuuntelemaan
New York City Chamber Orchestran ja Masterworks Choruksen esitystä –
levylautasella oli Faurén Requiem ja Haydn'n Lord Nelson Mass.
Ennen illan konserttia
halusin kuitenkin käydä tutustumassa mielenkiintoiseen
taidenäyttelyyn Bronxissa. Nykytaidetta tukeva No Longer Empty -järjestö oli järjestänyt
1910-luvulla rakennettuun ja neljäkymmentä vuotta hylättynä
olleeseen Bronxin vanhaan oikeustaloon 26:n paikallisen taiteilijan
voimin näyttelyn. Odotettavissa oli art nouveau -arkkitehtuuria sekä
rohkeaa nykytaidetta, performansseista installaatioihin. En
kuitenkaan arvannut, millainen kokemus minua vielä odotti...
(Tässä vaiheessa sinulla on mahdollisuus skipata tästä jännittävästä tarinasta tekemääni, aidosta kuvamateriaalista koostuvaan hurjaan dokumenttiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan ensin, niinkuin esim. Game Of Thrones -kirjasarjan kanssa.)
Saavuin Bronxiin neljän
kieppeillä. Astuin ulos asematunnelista, aurinko paistoi
puolipilviseltä taivaalta ja kadun varrella paikalliset pelurit
hengasivat ja heittivät läppää. Kävelin kolmatta avenueta pitkin
ohi aidatun koripallokentän, jossa tulevaisuuden abdul-jabbarit ja kobebryantit reenasivat heittoja ja donkkeja.
Näkymä kuin kesäisestä elokuvasta.
Käännyin kulmasta
syrjäkadulle, jonka päässä minua tuijotti uhkaava, kolossaalinen
rakennus. Bronx Courthouse. Vaikuttava pytinki oli ollut hylättynä
ja rapistuvana neljäkymmentä vuotta. Ennen vanhaan sen jykevät
kupariovet olivat olleet järkkymättömän oikeuden symbolina, nyt
ne olivat kuin jäänne eilisestä. Koko rakennus oli kuin teleportti
viattomampaan aikaan, jolloin miehet pukeutuivat pukuihin, naiset
leninkeihin eikä kukaan ollut facebookissa.
Bronx Old Courthouse
Rakennus oli aidattu ja
sitä peitti rakennustyömaasta kertova kehikko. Tämä kaikki oli
odotettua, sillä pytinkiä kunnostettiin ahkerasti ja taidenäyttely
oli tilan ensimmäinen julkinen avaaminen hylätyksi tulemisen
jälkeen. Käytössä oli pohja- ja kellarikerrokset sekä
ensimmäinen kerros.
Lähestyin rakennusta
ja aidan portilla seisoskelleet miehet katsoivat minua ja kysyivät
olenko menossa sisään. Vastasin, että jepulis ja miehet antoivat
tilaa. Pihalla tai ulko-oven edessä ei näkynyt ketään muuta,
mutta se ei tässä vaiheessa minua kummastuttanut – enkä myöskään
osannut ihmetellä rakennusmiesten näköisiä portinvartijoita.
Sisällä minut kohtasi
kylmyys. Ulkoilman +20 celciusasteesta sisätiloihin siirtyessä saatoin
tuntea nahoissani kylmän kivirakennuksen hohkan. Tuntui kuin olisi
astunut jääkaappiin, tai pikemminkin viileään maakellariin.
Eteisaula oli vaikuttava ja hieman uhkaava näky kupolikattoineen ja
leijonanpäisine marmoripatsaineen. Taidenäyttelystä kertovat
kyltit kehottivat minua etenemään peremmälle, vaikka
vastaanottopöytä olikin tyhjillään. Virkailija oli varmaan
vessassa.
Kartta kerroksista.
Rakennuksen sisällä
oli hiljaista, mutta kuulin yläkerrasta ihmisten ääniä.
Edetessäni eteisestä porraskäytävälle, panin merkille kuinka
hämärää tilassa oli. Muutama lamppu valaisi huoneen kulmista ja
edessäni oleva, valokuvilla koristeltu pöytä oli heikosti
näkyvissä. Muita ihmisiä ei näkynyt, mutta kuulin yhä ääniä
ylhäältä.
Itse rakennus oli
pölyisenä ja karuna ympäristönä todella vahva, historian havinainen elämys. Sisällä tuoksui vanhalle ja tummia
seiniä peittivät maalaukset ja rapautunut maali. Ikkunat olivat
laudoitettu, ja raoista pääsi sisälle valon säikeitä. Pimeistä
huoneista huokui vanhoissa rakennuksissa aina jollain tavalla
läsnäoleva karisma – tunne vuosien painosta. Kävellessäni
käytäviä olin innoissani tunnelman vahvuudesta.
Osa taideteoksista oli
valaistu erillisin lampunheittimin, mutta suurin osa oli pimennossa.
Osasin odottaa jotain vastaavaa, sillä aikaisemmilla reissuillani
Itä-Euroopassa olin käynyt vastaavissa, vanhoissa tai rapistuvissa
rakennuksissa järjestetyissä taidenäyttelyissä ja
installaatioissa, joissa paikka ja sen hämyisyys näytteli suurta
roolia. Tällä kertaa oli silti hämärämpää kuin mihin olin
tottunut ja joissain huoneissa käytin kännykkäni taskulamppua
nähdäkseni veistokset ja muut teokset.
Näyttely oli jaettu
kolmeen kerrokseen ja koska ensimmäisen kerroksen valaisu alkoi
pikku hiljaa pännimään, siirryin kellarikerrokseen. Valaisu oli
hieman parempi ja tunnelma oli erittäin vahva. Kellarissa oli hieman
kylmempi ja rakennuksen paino tuntui raskaammalta. Kylmää
kiveä oli päällä kymmenen, vanhan kerroksen verran. Ihmettelin
hieman, ettei kellarin huoneissakaan näkynyt ketään, mutta
ajattelin että seitsemään asti auki olevaan näyttelyyn varmaan
virtaisi porukkaa vähän myöhemmin, kun työpäivät loppuvat.
Ivan Navarro: Zig Zag Electric Chair
2006
Astuin sisälle
mullalta tuoksuvaan, hyvin hämärästi valaistuun huoneeseen. Yhtäkkiä
kuulin juoksuaskelia portaista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren
pojan juoksevan portaita alas ja kiitävän ohitseni. Arvelin hänen
olevan yläkerrassa kiertävän seurueen mukana enkä kiinnittänyt
sen suurempaa huomiota, vaikka hieman säikähdinkin.
Edessäni avautuva
huone oli kuin jostain maailmanlopun elokuvasta. Multaisen, kylmän
lattian päällä sortuneen rakennuksen näköinen kokoelma
raajattomia mallinukkeja, rikkinäisiä leluja, lasin siruja,
vilkkuvia televisionäyttöjä ja havupuun oksia. Jossain kasan
seassa yksinäinen strobovalo välkkyi tasaisen hitaasti ja loi
seinillä mielipuolisia varjoja. Rojun seassa kusenkeltaisena
lumisadetta heijastava televisionäyttö loihti myrkyllistä
valosaastetta. Selkäpiitäni kylmäsi ja mieleeni hiipi
irrationaalinen pelko. Mitä jos yksi päättömistä, rosoisista
mallinukeista yhtäkkiä nousisi rojun seasta ja strobovalon
välkkeessä kurottaisi elottomat, kalmanvalkeat kouransa kohti
kaulaani?
Raajoja ja rakennusmurskaa.
Karistin ajatukset
mielestäni ja kiersin hiljaa huonetta. Kulman takana kohtasin
hirviön. Tämä hirviö oli useista päistä koostuva, USA:n lipulla
seivästetty, epämuodostunut kimppu raajoja ja ulokkeita. Karmivaa.
Tuijotin yhtä päistä liian pitkään ja niskavillat nousivat. Mitä
jos tuo pää yhtäkkiä sanoisi jotain? Katsoisi minuun puhkotuilla
silmillään ja avaisi suunsa?
Hyi.
Älä katso liian pitkään.
Kiersin kauhistuksen
takana olevaan psykedeeliseen huoneeseen. Tämä oli hyvin valaistu
ja itsessään taideteos. Lattiaa peittivät limenvihreät ja
-keltaiset lattialaatat ja saivat eriskummallisen muotoisen huoneen
tuntumaan jonkinlaisen kajahtaneen sairaalan
käytävältä. Naureskelin itsekseni. Tämä koko rakennus oli
kolkkoudessaan ja hyytävyydessään kuin suoraan Resident Evil 2
-pelin vanha poliisilaitos. Jonnet eivät sitä valitettavasti
muista, joten tässä kuva.
Kuvittelin, että
minulla oli vyölläni metsästysveitsi, olallani haulikko ja
laukussani punainen venttiili (valve!) ja pari ink ribbonia. Mielessäni olin ainoa
selviytyjä, hiipimässä kauhujen kartanon pimennettyjä käytäviä
vältellen eläviä kuolleita ja astuen yli nyljettyjen ruumiiden.
Askeleeni kaikuivat kolkkojen kiviseinien vahvistamina ja tehtäväni
oli vain säilyä hengissä. Olin onnellinen, että kukaan ei nähnyt
minua hiippailemassa mielikuvitusmaailmassani.
Kova jyrähdys palautti
minut todellisuuteen. Hetkisen luulin, että kyse oli erittäin
äänekkäästä ilmanvaihtokoneesta, mutta sitten tajusin, että
kyseessä oli jokin voimakas moottori. Vähän aikaa epäilin, että
viereisessä huoneessa oli jokin interaktiivinen teos, josta lähtee
iso ääni, sillä kuulin epäselvää puhetta seinän takaa. Lopulta
tajusin, että kyseessä oli rekka, joka lähti pihasta.
Silloin valot
sammuivat.
Olin lähes
täydellisessä pimeydessä. Tajusin, että en kuullut enää
puhetta, en ihmisten ääniä missään. Mitä oikein tapahtuu? Onko
tämä osa esitystä? Olin laatoitetussa huoneessa,
kellarikerroksessa ja ainoa valo tuli siivilöitynä laudoitetun
ikkunan raosta. Ympärilläni vanhan rakennuksen rapina ja tuhansien
kivitonnien hohkaama kylmyys. Mietin vähän aikaa ja katsoin kelloa,
kaiken pitäisi olla vielä auki. Kello ei ollut lähelläkään
seitsemää.
Pimeyden keskellä otin
askeleen kohti huoneen oviaukkoa. Jostain syystä sydäntäni kylmäsi
oven vieressä odottava monipäinen kauhistus. Luulin näkeväni
oviaukon syvemmässä pimeydessä liikettä. Ehkä se pää katseli
minua? Odotti että tulisin lähemmäs.
Juuri ennen kuin valot sammuivat.
Kännykkäni akku
näytti kahtakymmentä prosenttia. Laitoin taskulampun päälle ja
kävelin eteenpäin. En halunnut kuluttaa akkua loppuun lamppua
käyttämällä, sillä minun täytyi vielä navigoida pois
Bronxista. Siispä käytin salamavalon tapaisia lyhyitä
valosykäyksiä, jotta näin eteeni. Lähestyessäni huoneen suuta
laitoin lampun pois. En halunnut osoittaa sitä hirviöön, sillä
mitä jos se enää olisikaan siinä?
Kävelin hitaasti
pimeydessä seisovan hahmon ohi. Se ei hyökännyt, mutta tunsin
epämiellyttävästi tuijotuksen takaraivossani. Iho kananlihalla
kävelin ohi maailmanlopun kuvaelman hämärälle käytävälle, joka
johti täysin pimennetyille portaille. Tässä vaiheessa aloin
epäillä, että jotain oli vialla. Pimeys oli syvää, mutta
hiljaisuus vielä syvempää. Kai täällä nyt joku on vielä
töissä, kellohan ei ole vielä viittä! Askeleeni kaikuivat yksinäisinä
kävellessäni kohti portaikkoa. Eihän nyt portaita voi jättää
näin pimeiksi, tässähän joku voi kaatua ja taittaa niskansa!
Etenin salamavalon voimin.
Seuraavan vartin
harhailin hämärästä pimeään ja takaisin. Lopulta saavuin
käytävälle, jonka varrella sijaitsi valokuvapöytä. En meinannut
erottaa sitä ympäröivästä hämystä. Ajattelin, että tämä on
kyllä epäilyttävin taidenäyttely, missä olen koskaan ollut.
Käytävä aukesi
oikealle ja valo johdatti minut vihdoin takaisin eteisaulaan, jossa
vastaanottopöytä oli yhä tyhjillään. Tippiastia näytteli
kuraattorin roolia ja vieraskirja oli samassa kohti kuin sisään
tullessani, suljettuna. Katseeni siirtyi pöydän ylitse ulko-ovelle.
Halusin lähteä tästä kummallisesta ja pelottavasta rakennuksesta.
Ovi oli kiinni.
Teräksinen nosto-ovi seisoi minun ja vapauden edessä. Vihdoin
minulle selkeni, mitä oli tapahtunut. Minut oli lukittu sisälle
tähän kauhistuttavaan, kylmään hautaan.
Ryntäsin ovelle ja
yritin avata sitä. Tungin sormeni oven ja maanpinnan väliin ja
yritin nostaa. Jospa ovi ei olisi lukossa. Vaikka kuinka temmoin ja
riuhtoin, ei teräksinen ovi liikkunut kuin pari senttiä. Oven alta
auringon valo härnäsi minua. Hakkasin ovea. Selässäni tunsin
kiviseinien kylmyyden ja syvällinen ajatus hiipi mieleeni.
”Ei saatana.”
Teräksinen ovi oli visusti kiinni.
Huusin oven läpi. Ei
mitään. Kuulin autojen ajavan tiellä rakennuksen edessä. Pienestä
ovessa olevasta aukosta saatoin nähdä, että myös rakennusta
ympäröivä häkkiaita oli suljettu. Olin kaksinkertaisesti ansassa.
Rynkytin ovea ja yritin huutaa sen läpi. Käännyin ympäri ja
huusin aulan takaiseen pimeyteen.
”Haloo!! Onko täällä
ketään?!” Vain kaiku vastasi.
Otin esiin kännykkäni,
suomalaisen ja jenkkipuhelimen. Kummassakaan ei ollut kenttää. En
voinut soittaa poliisille, en minnekään. Lisäksi akku oli
uhkaavasti loppumassa molemmista. Huomasin pienen, kylmän
hikikarpalon muodostuvan ohimolleni. Olin kuulevani laahaavia askelia
kellarista. Siellä joku odotti minua. Ulkona paistava aurinko vain
teki vankilastani pimeämmän. Ohitse ajavien autojen jyrinä vain
syvensi käytävien hiljaisuutta.
Alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään.
Mietin vaihtoehtojani:
Voisin lähteä
harhailemaan käytäville ja etsiä toisen uloskäynnin. Olin nähnyt
ikkunoita, joihin voisin kiivetä. Vanhat koukeroiset reliefit ja
marmoripatsaat olivat täynnä hyviä otteita, joita pitkin kavuta.
Katto oli toisaalta aika korkealla ja yksi lipsahdus voisi
tarkoittaa murtunutta nilkkaa tai pahempaa. Lisäksi ikkunalaudalle
päästessäni minun pitäisi vielä jotenkin repiä irti niitä
peittävät laudat, rikkoa lasi, potkia sisään kalterit ja kivuta
ulkopuolelle. Toisaalta pelkästään ikkunalle pääseminen
helpottaisi, koska voisin huitoa ja huutaa näkyvämmin.
Toisaalta koko
rakennusta peitti kehikko ja tumma lakana. Ei minua välttämättä
kukaan huomaisi. Ilman taskulamppua harhailu ei kuulostanut hyvältä.
Mitä jos se pimeällä käytävällä odottava hirviö syö minut?
Ympärilläni oli
laudanpätkiä ja paljon erilaisia metalliputkia. Voisin käyttää
niitä oven auki kampeamiseen. Vipuvarsi on voimakas juttu.
Valoisasta aulasta löysin riittävästi kampetta ja yritin pönkän
avulla kammeta ovea. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pitkää
vipua. Ei toiminut.
Voisin etsiä
turvallisimman ja lämpimimmän paikan ja odottaa aamuun. Ei
jatkoon.
Jatkaisin
mölyämistä ja oven epätoivoista hakkaamista, kunnes joku kuulee
tai ääneni käheytyy ja käteni väsyvät.
Valitsin viimeisen
vaihtoehdon ja jatkoin hakkaamista. Edessä olevalla tiellä ajoi
välillä raskastakin liikennettä, ja pelkäsin että älämölöni
peittyisi rekkojen jyrinään. Lopetin hakkaamisen hetkeksi ja söin
laukussani olevan banaanin. Huomasin, että valo alkoi pikkuhiljaa
hämärtymään. Kello oli päälle kuusi. Laitoin huivin kaulaan,
sillä kylmyys alkoi häiritsemään. Olipa perseestä.
Aloin jo pikku hiljaa
miettimään, mikä olisi paras paikka yöpyä. Ehkäpä ihan tässä
oven vieressä, toisen seinään nojaavan kuparioven takana. Sieltä
ei hirviö löytäisi ja olisin ehkä turvassa. Toisaalta yöstä
tulisi varmasti kylmä, eikä minulla ollut sopivia kamppeita
sissiyöpymiseen. Kylmissään nukkuminen on universaalisti
tunnustetusti hanurista.
Yhtäkkiä kuulin
rätinää. Jostain selkäni takaa kuului puhetta. Särkyviä ääniä.
Lyhyen hetken olin varma, että jossain pimeydessä se hirviö
kuiskailee minulle.
Hymähdin itsekseni,
kun tajusin, että ääni tuli radiopuhelimesta. Jossain aulassa oli
walkie-talkie -radiopuhelin, josta kuului puhetta. Tämä voisi olla
mahdollisuuteni! Kävelin vastaanottopöydän luo. Jostain täältä
kuului kohinaa. Avasin pienen lipaston laatikoita, kunnes löysin
yhdestä parin radiopuhelimia. Jes! Ehkäpä joku kuunteli näitä.
Ehkäpä rekalla pois ajaneet olivat linjoilla ja voisin
radiopuhelimen välityksellä kohteliaasti pyytää heitä päästämään
minut helvettiin täältä. Niin se toimii elokuvissa ja peleissä.
"You found a walkie-talkie."
Räpläsin puhelimia ja
yritin hälyttää apua. Ei vastausta. Yleensä näitten pitäisi
toimia. Mitä ihmemies McGyver tekisi? Voisinko rakentaa näistä
jonkinlaisen pommin, jolla räjäyttäisin nosto-oven ja karkaisin
tästä kammiosta? Valitettavasti en voinut soittaa
teekkariystävilleni ja pyytää pomminrakennusohjeita. Mitenkähän tässä oikein vielä käy, ajattelin.
”Hello? Who's there?”
Suloiset sanat
kuuluivat vaimeasti oven läpi. Joku oli kuullut mölyni! Tirkistin
pienen reiän lävitse ja näin mustan miehen kuikuilevan verkkoaidan
takaa. Huusin hänelle, että minut on lukittu sisään. Mies ei
meinannut kuulla, mutta kontallani oven raosta huutamalla sain ääneni
kuuluviin. Mies ei saanut häkkiaitaa auki. Munalukko.
Hän kysyi onko minulla
puhelinta. Huusin ettei minulla ole kenttää. Miehellä ei ollut
kännykkää. Mikä tuuri. Hän huusi, että lähtee etsimään
jostain poliisia ja että pysy siellä. No, en ollut ihan heti
lähdössä.
Sitten mies oli poissa.
Vähän hirvitti. Tuleekohan hän koskaan takaisin? Mielikuvitukseni
vallassa saatoin jo kuvitella monipäisen hirviön portaikossa asti,
matkalla kohti minua. Kokeilin vielä radiopuhelimia tuloksetta.
Minuutit venyivät ja kello lähestyi seitsemää. Kohta alkaisi
hämärtää. Eikai tässä oikeasti pidä alkaa miettimään yön
viettämistä täällä? Tämähän on kuin kauhuelokuvasta!
- - -
”Sir! Are you in
there?” Kuulin jonkun huutavan ulkoa. Tirkisin aukosta ja näin,
että se oli kuin olikin poliisi. Jes! Se mies oli hakenut apua!
Selitin oven läpi
surullisen kohtaloni ja poliisi kysyi, että olenko yksin ja onko
minulla jotakuta, jolle soittaa. Huusin poliisille järjestävän
tahon nimen ja hän yritti soittaa, josko heiltä saisi selville
rakennusfirman numeron ja sitä kautta avaimet oveen. Luurin päässä
oli kuitenkin pelkkä vastaaja.
Poliisi kiersi
rakennuksen ja yritti löytää vaihtoehtoisen uloskäynnin. Kaikki
olivat kuitenkin suljettuja ja aidan takana. Lopulta poliisin tueksi
tuli toinen konstaapeli ja yhdessä he saivat verkkoaidan oven auki.
Teräksisen nosto-oven lukko ei kuitenkaan auennut, vaikka sitä
kuinka hakattiin. Lopulta he lähtivät Bronxin poliisipiiriin
hakemaan jotain järeämpää.
Minä jäin oven taakse
odottamaan. Yhtäkkiä kaikki oli taas hiljaista. Tiesin, että kyllä
sieltä vielä joku tulee, mutta vilkas mieleni kuvitteli, että
noutaja tulee ihmisiä syövän nukkehirviön muodossa nopeammin.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulin, että joku ajoi pihaan.
Tästä aukosta kommunikoin.
Poliisin erikoisryhmä
jurnutti lukon rikki ja lopulta nosto-ovi nousi sen verran, että
pääsin vapauteen. Pihalla minua tuijotti neljä isoa poliisimiestä,
silmät täynnä epäilystä. ”Mitä teit siellä? Mistä tulit?
Onko siellä ketään muuta?”
Vastailin parhaani mukaan,
että olin vain katsomassa taidenäyttelyä, mutta minut lukittiin
sisälle. En ollut varastamassa mitään tai piikittämässä
nurkassa. Yksi konstaapeleista otti henkkarini ja marssi
partioautoonsa. Muut kyselivät minulta lisäkysymyksiä. Lopulta
sain vakuutettua heidät, että olin uhri. Ja voin sanoa, että
ihonvärini auttoi.
Kiittelin poliiseja
vuolaasti ja partioautossa istuva poliisi antoi henkkarini takaisin.
Hän torui minua. Minun täytyy olla varovaisempi. En saa vaellella
näillä seuduilla ja mennä sisään hylättyihin rakennuksiin. Halusin
selittää jälleen, että kyseessä on taidenäyttely, jota olin
mennyt katsomaan, mutta ajattelin että parempi vain nyökytellä
nöyrästi.
Lopuksi mies kehotti
minua kävelemään suoraan metrolle ja ajamaan pois täältä.
”You're a white guy. They're gonna beat the shit out of you. This
place is the worst, they have guns around here – a lot of guns. Go
straight home.” Sellainen on Bronx.
Kävelin konstaapelin
neuvoa noudattaen pois. Käännyin hetkeksi ja katsoin tuota kauhujen
taloa vielä kerran. Puistelin sen pölyjä vaatteistani. Sieluni
silmin saatoin nähdä, kuinka jossain pimeydessä se raajarikko
hirviö raapi muovisin sormin kiviseinää ja nakersi hampaitaan.
Jälleen yksi pääsi karkuun, ja tämä oli niin lähellä.
Puistatuksen
siivittämänä jätin talon taakseni ja kävelin Bronxin katujen
läpi kohti auringonlaskua. Kerkesin viime tipassa Carnegie Halliin
eikä klassinen musiikki ole ehkä koskaan kuulostanut niin hyvältä.
Oma koti kullan kallis!
-Juho
P.S.
Tässä tapauksessa rakennusmiehet olivat päästäneet minut sisälle rakennukseen, vaikka itse taidenäyttely ei olekaan maanantaisin auki. He eivät olleet lähtiessään tarkastaneet, oliko rakennus tyhjä. Ei vissiin kiinnostanut, vaikka ainakin kolme ihmistä näki minun menevän sisään ja kahdelle jopa sanoin jotain. TARINAN OPETUS: Lukekaa pieni printti.
Katso myös huippujännittävä video seikkailusta!
Kyllä! Kuten April O´Neil, minäkin olen aina valmiina kamerani kanssa. Päästyäni ylös pimeistä kellareista, kuvasin koettelemukseni ja taisteluni oven kanssa. Tiedän, että oli tyhmää tuhlata kännykkäni akkua videoiden kuvaamiseen, mutta ajattelin, että "Why not? Yolo! SWAG!". Voisinhan päätyä jonkun kornin, Found Footage -elokuvan tähdeksi.
Muutama viikko sitten
hyppäsin A-junaan kohti Times Squarea. Samalta asemalta kyytiin
astui myös nainen ja tämän noin 7-vuotias poika. Istuin
keskivaiheilla metrovaunua ja nainen lapsineen vastapäätä oikealla
puolellani, muutaman penkkirivin päässä. Vaunu ei ollut täynnä,
mutta joka penkkirivillä oli ihmisiä.
Olin jo asemalla
odottaessani huomannut, että nainen kyseli pojalta hanakasti jotain.
Täkäläisten puhetyyli on usein paljon kovempi kuin suomalaisten,
joten en
voinut olla kuulematta, kuten ei kukaan muukaan vaunussa. Ilmeisesti
nainen valitti pojalleen, että tämä oli syönyt viimeiset
McDonaldsin ranskikset, koska hän ei löytänyt niitä
muovipussistaan.
Poika sanoi hiljaisella
äänellä, että ei tiennyt minne ruoka oli kadonnut. Nainen alkoi
ottamaan kierroksia. Hän tivasi kovaäänisesti pojaltaan: ”You
know you ate them. You was lying all this time, lying to my face?!”
Poika katsoi käsiinsä ja mumisi jotain. Äiti, joka istui poikansa
vasemmalla puolella muutaman penkin päässä tempaisi muovipussin ilmaan ja heitti sen kovalla voimalla kohti poikaa.
Kuului iso pamahdus,
kun pussi lensi pojan pään ohitse ja kolahti välilevyyn, joka
erotti viereisen penkkirivin. Pussista lensi kova, muovinen lelu ja
liukui suoraan vastapäätä minua istuvan naisen jalkoihin. Hän ei
liikahtanutkaan ja yritti olla huomaamatta vieressä tapahtuvaa
vanhemmuuden taidonnäytettä.
Poika säikähti
äitinsä raivoa, mutta istui alistuneena paikallaan. Äitinsä ei
ollut moksiskaan vaan komensi poikaansa: ”You better get that toy
back.” Kun poika oli silminnähden kiusaantunut, nainen kohotti
ääntään, ”You hear me? Get your ass down there and get the toy
back!”
Poika liikahti penkiltä
ja konttasi vastapäätä istuvan naisen jalkoihin lelunsa luokse.
Hän otti lelun ja käveli paikalleen. Huomasin, että jokin pojan
ryhdissä muuttui, kun hän istuutui takaisin penkkiin. Pelokkaalla
uhmalla hän heitti lelun takaisin äidilleen. Kyseessä ei ollut
väkivaltainen heitto, lähinnä pieni vaaraton roikku äidin syliin,
mutta millisekunnissa tiesin, että nyt räjähtää.
Äiti säpsähti, otti
lelun käteensä ja heitti sen kovalla voimalla poikansa päähän.
Tunsin äidistä
leviävän väkivallan aallon vatsani pohjassa. Olin vihainen ja
ymmälläni. Mitä helvettiä tässä oikein tapahtuu?
Poika ulvahti, piteli päätänsä ja mutisi kyynelien seassa kirosanoja. Hän katsoi äitiään kulmiensa alta
kuin alistettu, vihainen eläin. Nainen liikahti lähemmäs, kohotti
kätensä ja huomasin puristavani nyrkkejäni rystyset valkoisina.
Silmäkulmastani näin, että kaikki matkustajat olivat
kiusaantuneita ja pyrkivät kääntymään pois päin. Mietin
nopeasti, mitä tekisin, jos äiti löisi poikaansa. Astuisin heidän
väliinsä? Huutaisin, että lopettakaa?
Nainen siirtyi aivan
lapsensa viereen ja huusi tälle kovalla äänellä: ”That's it,
you want me to slap you around?! Don't you think I won't start a scene
in this train!” Poika laski katseensa ja alistui. Nainen tuijotti
häntä kiinteästi – samoin kuin alfa tuijottaa kilpailijaansa
koiralaumassa. Tilanne oli ohi.
Äiti kohotti katseensa
ja vilkuili hitaasti ympärilleen junassa. Hän julisti kovalla äänellä,
jotta kaikki varmasti kuulivat: ”Ain't none of you know this kid.
Only I knows this kid, I live with him 24/7. I know what an asshole
he can be. He been disrespecting me all day. You can't disrespect.”
”That's the way I was
brought up; you disrespect someone, you get your ass kicked.”
Näihin sanoihin hän
päätti kasvatustieteellisen puheenvuoronsa. Seuraavalla pysäkillä
he astuivat pois ja koko vaunu huokaisi hiljaa helpotuksesta ja
häpeästä.
Tämä tapahtuma
vaivasi minua pitkään ja pilasi tunnelmani. Mietin, mitä minun
olisi pitänyt tehdä. Vielä enemmän kuitenkin sydäntäni kylmäsi
tapa, jolla äiti ja poika olivat kuin taistelevat villikoirat,
joiden suhde perustui pelolle ja alistamiselle. En aistinut rakkauden
hiventäkään, vain vihaa ja väkivaltaa.
A-junaa odottamassa. Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen.
Tänään L-junassa
matkalla kotiinpäin satuin astumaan noin puolillaan olevaan
vaunuun, jossa yhdellä penkillä istui vanha mies kyynärsauvan
kanssa. Istuin kauemmas hänestä, sillä hän haisi lievästi kuten kodittomat monesti tekevät. Samaan vaunuun astui kolme reilun parikymppistä miestä, jotka juttelivat keskenään iloisesti.
He seisoskelivat
suoraan edessäni ja heittivät läppää toisilleen sekä lähellä
istuville. He olivat ihan mukavan oloisia heppuja, jotka nauttivat
lämpimästä kevätpäivästä. Jossain vaiheessa vanha mies yskähti
ja yksi kolmikosta käveli tämän luokse. Arvelin, että hän kysyi,
oliko vanhuksella kaikki hyvin, johon mies sanoi jotain hyvin
epäselvästi. Hän kai kertoi solvaillen, että jokin nainen oli
varastanut hänen rahansa, tai muuta vastaavaa. En tiennyt mitä
oikein tapahtui, mutta kolmikon isoin kaveri yhtäkkiä alkoi huutaa
kovaäänisesti miehelle.
”Say what?! Say
what?!!”
Hän käveli uhmaavasti
miehen luo, ja kaikki näytti niin elokuvamaiselta ja näytellyltä,
että pieni hymynkare kävi huulillani – luulin että mies oli
tuttu ja kyseessä oli jokin tervehtimisrituaali. Hymyni hyytyi
nopeasti.
Vanha mies istui
kyynärsauvansa kanssa ja iso kaveri huusi tälle uhmaavasti yhä.
”Say what!!? Say what, let's do this!!” Vaistosin, että kohta
tapahtuu. Isompi mies haastoi sata-nolla riitaa vanhan, raajarikon
kodittoman kanssa. En tajunnut yhtään, miten tämä vaaraton
tilanne yhtäkkiä ryöstäytyi tilanteeksi, jossa huomasin
miettiväni, kenelle miehistä pärjäisin ja kuka olisi
taistelutilanteessa suurin uhkani.
Vanhus oli silminnähden
peloissaan, mutta ilmeisesti soitti vielä suutaan ja isompi kaveri
jatkoi huutamistaan. Mies oli naama kiinni vanhuksessa ja löi
lippalakin tämän päästä. Kun isompi mies kohotti kätensä,
huomasin harkitsevani jälleen, mitä tekisin. Nousenko ylös ja otan
kiinni isosta kaverista, ennen kuin tämä murskaa vanhuksen.
Painoeroa meillä oli varmaan 20 kiloa ja mies vaikutti valmiilta
mihin vaan. Hänestä huokuva väkivalta velloi vatsanpohjassani –
taas.
Lippalakin lennettyä koditon
vanhus voihkaisi, vetäytyi pois päin ja huusi epätoivoisesti:
”Stop, stop! I got AIDS, I got AIDS!” Isompi kaveri ei välittänyt
vaan jatkoi huutamistaan ja kohotti kätensä. Kirosin tilannetta ja
tiesin, että tässä voi käydä huonosti. Vanhus huusi aidsistaan
todennäköisesti, jotta isompi kaveri pelkäisi hakata miehen
veriseksi.
Onneksi vanhusta
vastapäätä istuneet miehet nousivat vaivautuneina ylös ja puhuivat isommalle miehelle. ”Be cool, be
cool!”, nämä sanoivat ja mies antoi heidän rauhoitella itseään.
Juna pysähtyi ja vanhempi mies sanoi ”All right all right, I'm
done, I'm sorry”, ja nilkutti keppeineen junan toiseen päähän.
Junan vaunu
tyhjeni. Kaikki lähtivät kiireen vilkkaa pois, vaikka suosituin, linjan päätepysäkki
oli vasta seuraavana. Vain minä, vieressäni istuva täysin
välinpitämätön mies ja eräs nainen jäimme vaunuun kolmikon ja
vanhuksen lisäksi. Olin päättänyt, että en lähde junasta sen
takia, että pelkään, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
Tilanne oli kuitenkin ilmeisesti
ohitse ja isompi kaveri palasi kahden kaverinsa luo minua vastapäätä.
Hän sanoi kovalla äänellä jengilleen: ”You don't talk like that about
women, you show respect!” Hänen kaverinsa nyökyttelivät ja
toistivat: ”You don't disrespect!” Ilmeisesti aikaisemmin
kuulemani sanojenvaihto oli loukannut kolmikkoa ja isoin alfa oli
halunnut opettaa vanhukselle kunnioitusta. En kuullut, mitä tasan
tarkkaan oli sanottu, mutta muuta en osannut päätellä.
Isompi mies rehvasteli
kavereilleen. Hän kertoi olevansa kova nyrkkeilijä ja näytti
kännykästään ilmeisesti videota, jossa hän hakkaa säkkiä tai
sparraa kuntosalilla. ”I'm fast, I'm big. It's what I do, I box.”
Surullisena kuuntelin, kun mies pönkitti egoaan ja tämän
hännystelijäkaverit nyökyttelivät.
Lopulta päätepysäkki
saapui ja nousin ylös. Keväisen päivän synnyttämä, raikas
tunnelmani oli poissa ja halusin vain mahdollisimman nopeasti
helvettiin vaunusta. Nousin ylös ja lähdin kohti ovea.
Yhtäkkiä isompi
kaveri alkoi jälleen huutaa: ”Say what?!! Say what!!”
Hän ryntäsi ohitseni
vaunun takaosaan, jossa vanhus oli ilmeisesti katsonut häntä
pahasti. Tällä kertaa heidän välissään ei ollut ketään.
Lähdin liikkeelle kohti heitä – tarkoituksena tehdä jotain,
mutta en tiennyt tarkkaan mitä.
Vanhus yritti vaivaisesti nousta ja
lähteä kohti avautuvaa ovea, mutta isompi mies juoksi tämän eteen
ja jyräsi tämän väkivaltaisesi kumoon. Vanhus
lysähti junan kovan penkin reunaan kylki edellä ja kiljaisi. Tässä
vaiheessa huomasin huutavani, että lopeta. Olin lähellä miestä ja valmiina
tarttumaan häneen, mutta tunsin liikkuvani empien ja hitaasti.
Vierestäni juoksi
hahmo kiinni isompaan kaveriin. Se oli vaunussa ollut nainen, jonka
luulin jo lähteneen. Rohkea nainen työnsi miehen ovesta
asemalaiturille sättien tälle. Olin onnellinen, että minun ei
tarvinnut mennä väliin. Autoin vanhusta, joka onneksi pystyi
nousemaan omin avuin jaloilleen. Hän huusi solvauksia isommalle
kaverille, jota nainen pidätteli. Välillä näytti siltä, että he
hyökkäisivät toistensa kimppuun kuin villieläimet.
Kävelin isomman miehen
ohitse ja hidastin. Halusin nähdä, että mies ei hyökkäisi
vanhuksen kimppuun, vaikka en ollut varma, mitä tekisin jos näin
kävisi ja mihin vastuuni loppuisi. Kuulin, kuinka mies vaahtosi
edessään seisovalle naiselle.
”Listen, you should know that the
old man has no respect. He was disrespecting everyone...”
Minua alkoi ällöttää
ja otin hatkat. Olin niin vihainen, että en jaksanut enää
välittää. Syökööt vaikka toisensa – ei minun ongelmani. Laituri täyttyi ihmisistä ja huudot peittyivät hälinään.
Kävellessäni kotia
tajusin, että vanhusta pahoinpidellyt mies oli se pikkupoika, jota
äiti heitti lelulla päähän. Viidentoista vuoden kuluttua,
todennäköisesti paljon aiemmin se poika alkaa opettamaan
kunnioitusta lapsilleen, vaimolleen ja muille epäonnisille ainoalla
tuntemallaan tavalla – väkivallalla. Vanhempien opit siirtyvät
lapsille.
Mistä tämä
kunnioituksen käsite oikein tulee? Mistä lähtien kunnioitus on
jotain, jota ylläpidetään väkivallalla ja pelolla? Minun
maailmassani kunnioitus ansaitaan kypsyydellä, taidolla ja
suurisieluisuudella. En haluaisi uskoa, että joillekin ihmisille
kunnioitus on kuin koiralauman hierarkia. En halua katsoa, kun ihmiset noin vain pahoinpitelevät lapsia ja vanhuksia ja kuvittelevat tekevänsä oikein.
Surullisen tästä
tarinasta tekee myös se, että kaikki sen hahmot ovat minua
lukuunottamatta tummaihoisia. Köyhistä oloista, getoista ja elämän
koulun kasvattamina vähemmistöt pitävät yllä kulttuuria, jossa
vielä paikoin ihannoidaan väkivaltaa ja ongelmat ratkaistaan
hurmeisesti. Lapset eivät pääse kouluihin tai pois lähiöistään. Historiallisesti mustat ovat pitkään olleet alistettuja, vailla
ihmisoikeuksia. Kunnioitusta on opetettu ensin ruoskalla, sitten
syrjinnällä ja nyky-amerikassa systeemin sisään kätketyllä
rasismilla. Valkoinen mies on kohdellut alaisiaan kuin koiria.
Suoraan sanottuna en
aina tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.
- Juho
P.S.
New York on kaikesta huolimatta ihana
kaupunki ja tunnen oloni täällä turvalliseksi. Rikollisuus on ollut laskussa koko 2000-luvun, ja nämä kuvailemani tapaukset ovat todennäköisesti poikkeuksia, mutta silti kertovat jotain taustalla piilevästä kulttuurista. Tummaihoiset ovat rikos- ja väkivaltatilastoissa kärjessä, mutta syyt tähän eivät liity ihonvärin tuottamiin erityispiirteisiin, vaan slummiutumisen mukanaan tuomaan köyhyyteen ja huumeongelmiin, sekä rankaisulaitoksen epätasa-arvoisuuteen.
Valitettavasti New Yorkista ei kirjoiteta niitä lähimmäisenrakkauden todistuksia, joita itsekin olen kokenut huomattavasti enemmän kuin tylyyttä - lupaan kertoa jatkossa myös niistä.
Kävin antamassa ääneni itsenäisen Suomen 37. eduskuntavaaleissa Suomen pääkonsulaatissa New Yorkissa. Se oli yksi parhaimmista ja tärkeimmistä asioista, mitä olen tänä vuonna tehnyt.
Asuttuani New Yorkissa vasta kohta kolme kuukautta, olen jo nähnyt tarpeeksi tietääkseni, että Suomesta ei koskaan saa tulla samanlaista maata kuin Yhdysvalloista. Vain äänestämällä meillä suomalaisilla on mahdollisuus säilyttää kotimaamme tasa-arvoisena, oikeudenmukaisena ja hyvinvoivana.
Nostan esillä kaksi asiaa, joita haluan jokaisen ääntään antavan miettivän:
Onko ääneni maksuttoman koulutuksen puolesta?
Onko ääneni julkisen ja kohtuuhintaisen terveydenhuollon puolesta?
Nämä ovat kaksi asiaa, joiden puuttuminen synnyttävät Yhdysvalloissa mittaamattoman määrän kärsimystä. Ja nämä ovat myös poliittisia päätöksiä.
Jokaisen amerikkalaisen perheenisän ja -äidin toive on saada lapsensa hyvään kouluun. Tämä tarkoittaa massiivisten säästöjen keräämistä jälkikasvun varalle, sillä koulutus on kallista. Yksi lukuvuosi esimerkiksi Columbian yliopistossa New Yorkissa maksaa noin 62 000 dollaria (sis opiskelija-asunnon kampukselta). Tästä johtuen amerikkalaiset saavat yliopistoihin yleensä vain rikkaimpien perheiden vesat, ja heikommista olosuhteista tulevat eivät kykene nousemaan koulutuksen avulla lähiöiden kahleista. Toki täällä on olemassa erilaisia stipendijärjestelmiä, jotka tarjoavat mahdollisuuksia vähävaraisille lahjakkaille nuorille, mutta apurahat eivät mitenkään voi auttaa kaikkia.
Amerikkalainen koulutus on laadukasta - mutta sietämättömän kallista.
Jos olet opiskelija, sinulla on myös mahdollisuus opintolainaan, jota myönnetään helpommin kuin muita lainoja. Valitettavasti tämä on ansa, sillä tällä viikolla julkaistun Federal Reserve Bank of New Yorkin tutkimuksen mukaan 14,7% New Yorkilaisista opintolainan ottajista ajautuu velkavankeuteen ja luku on tasaisesti kasvanut koko 2000-luvun ajan. Lisäksi opintolaina ei pyyhkiydy pois henkilökohtaisen vararikon avulla, toisin kuin esimerkiksi luottokorttilainat.
Yliopistosta valmistuminen ei myöskään avaa automaattisesti uuden työpaikan ovia, mutta laina sen kun kasvaa tasaisella 6%:n korolla. Tästä johtuen monen nuoren tulevaisuus on useaksi vuodeksi sinetöity kymmenien tuhansien dollareiden velkasinetillä ennen kuin he edes pääsevät kunnolla aikuisen, työssäkäyvän korkeastikoulutetun elämään kiinni (keskimääräinen opintolaina New York Cityssä on 34 000 dollaria). Lisäksi myöhässä olevat lyhennykset vaikuttavat luottoluokitukseen, mikä taas vaikeuttaa esimerkiksi asuntolainan saamista tai ylipäätänsä hyvän asunnon vuokraamista. Niinpä vastavalmistuneet joutuvat hankkimaan kämppänsä kaukaa keskustojen työmahdollisuuksista, jos heillä on varaa asuntoon ollenkaan. Suomessa kaikilla on mahdollisuus kouluttautua ilman lukukausimaksuja ja vieläpä valtion kustantaman opintotuen avulla. Korkeakoulut eivät Suomessa ole vain kaikkein varakkaimmille tai kaikkein lahjakkaimmille; Suomi uskoo siihen, että yliopistojen tarkoitus on kasvattaa sivistyneitä kansalaisia. Ja jokaisella on oikeus sivistää itseänsä. Jokaisen ei tarvitse olla nero päästäkseen yliopistoon, eikä korkeakoulun tarkoitus ole valmistaa vain nobelisteja ja ruudinkeksijöitä. Yhtä arvokkaita ovat ne ihan tavalliset insinöörit, kirjaston hoitajat, bioanalyytikot ja historioitsijat, jotka pitävät yhteiskunnan rattaat pyörimässä ja antavat sille lisäarvoa.
Tämä ei saa muuttua.
Terveyttä niille, joilla on siihen varaa
Koulutuksen lisäksi amerikkalaisten on säästettävä suuria summia ”pahan päivän varalle”, ja sillä yleensä tarkoitetaan esimerkiksi onnettomuutta tai muuta terveyteen liittyvää. Amerikkalainen terveydenhuolto on täyttä, ällistyttävää riistoa. Täkäläinen terveyspolitiikka on periaatteessa hyvin yksinkertaista: jos sinulla ei ole rahaa, sinulla ei ole varaa sairastaa.
Esimerkkinä vaikkapa eräs tuttavani, joka kävi lääkärissä neljä päivää kestäneen kuumeen takia. Lääkäri neuvoi hänelle lääkkeet, ja ilman mitään kokeita, testejä yms. kyseisen käynnin hinnaksi pamahti 750$. Toisena
surullisena esimerkkinä verikokeet, vaikkapa allergian varalta. Tämä
yksinkertainen toimenpide maksaa 2000 dollaria. Kuvitelkaa! Terveysvakuutus on täällä pakollinen, tai päädyt loppuelämäksi velkoihin.
Jotta välttyisi näiltä perversseiltä maksuilta, on hankittava oikeanlainen terveysvakuutus, health plan, joka kattaa vaivasi. Halvimmillaan vakuutus irtoaa noin 200:lla dollarilla kuukaudessa, mutta tällaisissa halvemmissa sopimuksissa on usein eräänlainen omavastuu, (deductible) jonka mukaan health planin mukaisia terveyspalveluita on käytettävä 6000 dollarin arvosta, ennen kuin vakuutus alkaa kattamaan kuluja. 6000 dollaria, aivan järkyttävää! Lisäksi monet halvat vakuutukset eivät kata ”vaativampia” toimenpiteitä, kuten vaikkapa allergiatestejä, jolloin saatat joutua maksamaan vakuutuksen lisäksi sen 2000 dollaria omasta pussistasi, jotta saat terveytesi kannalta elintärkeää tietoa ja hoitoa.
Vakuutusyhtiöt, pankit ja lääkärit muodostavat saatanallisen liiton, jonka tarkoituksena on saada amerikkalaiset elämään koko elämänsä velassa, stressissä ja kykenemättöminä suunnittelemaan tulevaisuutta. Yksi murtunut nilkka voi syöstä elämäsi raiteiltaan, ja jos sinä tai perheenjäsenesi sairastuu kalliisti hoidettavaan tautiin kuten syöpään, on tarusi lopussa. Breaking Bad-televisiosarjan Walter White ja velkaantumisen pelossa aloitettu metamfetamiinin valmistaminen ei absurdiudessaan ole lainkaan niin kaukaa haettua.
Suomessa jokaisella on oikeus julkiseen terveydenhuoltoon, johon myös jokaisella on varaa. Esimerkkejä hinnoista näet täältä. Lisäksi jokainen suomalainen kuuluu Kelan julkisen sairasvakuutuksen piiriin, joka mm. korvaa leijonanosan lääkkeiden hinnoista. Suomalaisena minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi ihmiset täällä pelkäävät niin paljon terveytensä puolesta, sillä Suomessa olen aina tiennyt, että saan hoitoa, joka ei syökse minua taloudelliseen perikatoon. Nyt minua hävettää, että joskus muinoin tuskailin tyräleikkaukseni hintaa, joku 100 euroa, kun tiedän että täällä kirurgin veitsen kosketus maksaa kuin kallein mirhami (jenkkilässä samainen tyräleikkaus kustantaa jopa yli 10 000 dollaria).
Terveydenhuollon on pysyttävä julkisena, kaikille mahdollisena palveluna.
1000 euroa maksavasta syöpälääkityksestä suomalainen maksaa 6 euroa. Kuva: (c) Riemurasia
Älä jätä äänestämättä!
En ole koskaan ennen ollut niin iloinen veronmaksaja kuin nyt. Täällä vietetty aika saa näkemään suomalaisen hyvinvointivaltion ylivertaisuuden ja suorastaan rakastan maksaa kymmenykseni Suomelle, kun tiedän että sillä rahalla mahdollistetaan niin paljon hyvää. Joten rakas suomalainen, äänestä! Maksuton koulutus ja julkinen terveydenhuolto ovat loistavia poliittisia päätöksiä, jotka mahdollistavat kansakuntamme hyvinvoinnin, ja joiden ansiosta koen Suomeni turvallisena ja rakastavana yhteiskuntana. Tavalliset heikompituloiset amerikkalaiset eivät äänestä, sillä he eivät usko, että asiat voivat muuttua. Heillä ei ole aikaa suunnitella tulevaa, ei ole aikaa ottaa asioista selvää, sillä ainainen huoli rahan riittämisestä ja pelko selviytymisestä vie kaiken energian.
Vaikka et löytäisi ehdokasta, jonka ajatukset vastaavat sataprosenttisesti sinun ajatuksiasi, älä jätä äänestämättä! Politiikan maalaaminen mustavalkoiseksi "kyllä tai ei" -politiikaksi on amerikkalainen ansa. Suomalainen politiikka on menestynyt kompromissin ja konsensuksen avulla, asioista voidaan keskustella, jotta löydetään yhteinen pelikenttä. Ultimaatumit eivät yleensä toimi. Äänestäjänä etsi se ehdokas, jonka kanssa voit olla samaa mieltä tärkeimmistä asioista. Jos arvostat suomalaista yhteiskuntaa valitse ehdokas, joka ei leikkaa koulutuksesta, ei kannata lukukausimaksuja eikä halua yksityistää terveydenhuoltoa.
Ja kaikille heille, joiden mielestä suomalaiseen yhteiskuntaan sopivat lukukausimaksut, minimiin supistettu julkinen sektori tai muu amerikkalainen hapatus, tulkaa asumaan tänne tavallisen, heikko- tai keskituloisen elämää.
”Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen.”
-Juho
P.S. Ennakkoäänestys Suomessa 8.–14. huhtikuuta, vaalipäivä sunnuntaina 19. huhtikuuta.
Hojo Hojo! Kävinpä
hankkimassa itselleni muutaman ruhjeen New York Cityn virallisessa
tyynysodassa. Tsekkaa videolta meiningit, oli nimittäin aika hubaa!
Olin matkalla Debussyn konserttiin Upper West Sidelle ja henkisesti valmistautunut kuuntelemaan ihania ja rauhoittavia, impressionismin ruhtinaan säveliä. Paikalle saavuttuani huomasin pettymyksekseni, että konsertti oli peruttu sairastapauksen vuoksi. Voi ynseys! Olin raahautunut Brooklynista Manhattanille ja valmiiksi herkistyneenä auditiiviselle hyväilylle ja nyt yhtäkkiä vailla päämäärää.
Päätin keksiä jotain ja marssin lähimpään irkkupubiin. Hetken kauhisteltuani korkeita hintoja, päätin tilata vettä ja kaivoin kännykkäni esille. Melkeinpä jokaisessa new yorkilaisessa irkkupubissa on tarjolla WiFi ja selasinkin nopeasti sosiaalisen median markkinointisivut lävitse ja löysin alakaupungilta ilmaisen stand-up illan. Jos ei Debussya niin sitten komediaa, jospa herkkä mieleni sopeutuisi uuteen moodiin.
Kyseinen stand up -ilta sisälsi interaktiivisen osion: yleisön jäsenet saivat kirjoittaa maksimissaan 150-sanaisen, mahdollisimman huonon tarinan/näytelmän/runon, esittää sen ja voittaja saisi huiman palkinnon. Metrossa istuessani kirjoitinkin täysin surkean runon ja päätin voittaa kyseisen kilvan. Minulla oli nimittäin salainen ase, joka löytyy jokaiselta ulkomaille matkaavalta suomalaiselta:___________! (tähän voitte lisätä tussilla sen, mikä ekana mieleenne tuli, paljastan oikean vastauksen myöhemmin)
Shit Lit - hieno tapahtuma, suosittelen!
Bunga’s Den -niminen klubi sijaitsi Chelseassa ja varmana voitosta marssin sisään. Morotin baarimikkoa ja ilahduin happy hourin edullisista juomatarjouksista. Pian olikin showtime ja juontaja Tim Racine (SPIKE TV, Comedy Central) astui lavalle. Esiintyvät koomikot olivat kovan kaliiberin kavereita, mm. Saturday Night Livessä, Conanissa ja muilla isoilla lavoilla esiintyneitä nimiä. Yksikään ei ollut nolo ja kaikilla oli naurettavia juttuja.
"Vuokraisäntäni on israelilainen ja luulee minunkin olevan juutalainen,
en uskalla kertoa
hänelle, että olen Palestiinasta, koska en halua tulla kotiin ja
huomata hänen asuvan huoneessani."
Sitten oli aika kilpailun! Juontaja kyseli, josko yleisössä olisi huonoja tarinoita kerrottavaksi. “Jee!”, huudahdin ja yllättäen perhoslegioona löysi tiensä vatsaani. Suomenkielinen huudahdukseni oli huomattu ja pian kävelinkin lavaa kohti. Kanssakilpailijoita oli neljä. Meidät laitettiin riviin pojottamaan lavavalojen häikäsemiksi, ja ajattelin, että onneksi kukaan ei tunne minua.
Juontaja pyysi vieressäni olevan kilpailijattaren mikkiständin luo. Hän kyseli kotipaikkakunnan ja nimen ja muita henkilötietoja ja vitsaili samalla. Kilpailijatar oli juonessa mukana ja vastaili hauskasti ja älykkäästi. Amerikkalaiset todella hallitsevat small-talkin, jopa tiukoissa paikoissa yleisön edessä.
Tämä kilpailija esitti 150-sanaisen näytelmän, joka oli huvittava ja kirvoitti aplodit yleisöltä. Seuraava kilpailija esitti todella oudon runon, ja yleisö tykkäsi. Sitten oli vuorossa lyhyt kertomus, jossa ei ollut mitään järkeä, mutta silti se nauratti. Toiseksi viimeisenä olinkin sitten minä, Team Finlandin ainoa edustaja ja Suomen maailmankuulun komediaskenen epävarma lipunkantaja.
Juontaja Racine kysyi mistä olen kotoisin. “Suomesta”, vastasin ja yleisö syttyi taputuksiin. Siinä vaiheessa tiesin, että voitan. Itsevarmuuteni oli yli 9000 ja vatsan pohjan perhoset muuttuivat sateenkaariksi. Olin varma voittaja, sillä olin underdog, altavastaaja, Rocky, Ali vs Foreman, Karate Kid - ja amerikkalaiset rakastavat altavastaajia.
Lisäksi olin ulkomaalainen ja vielä maasta, josta ihmiset jenkkilässä eivät yleensä tiedä mitään. Olin vaalea skandinaavi, jonka nimeä on vaikea lausua. Tajusin, että tämä myy. Racine tapaili nimeäni:
“Ya hoo..? Yu ho?”
“Who you callin' a ho?” vastasin ja iskin silmää yleisölle. Naurua, success. Vanha kunnon "Juho - you ho" -vitsi osoitti jälleen voimansa.
Juontaja hämääntyi hetkeksi ja kanssakilpailijat nieleskelivät. He tiesivät, että lavalla on nyt suomalainen altavastaaja
Lava oli minun ja oli aika esittää runoni. Metromatkan aikana oli mieleeni palautunut syksyiset Oulun musiikkivideofestarit, joissa olin tehnyt talkoolaishommia. Festarien loppujuhlassa pääsin todistamaan eräänlaista alastonta runonlaulantaa, jossa ihmeellinen mies lausui munasillaan Eppu Normaalin lyriikoita, lausuen joka sanan kahdesti. Jo tuolloin ihastelin nerokasta ja taiteellisesti vankkaa esitystapaa, ja kirjoittaessani 150 sanan runoani, päätin esitellä tämän metodin amerikkalaisyleisölle. Tein kuitenkin rohkean päätöksen pitää vaatteet päälläni. (alla taidonnäyte kyseisen herran lausunnasta)
Tässä runoni, jonka jokainen sana siis sanottiin kahdesti:
Plurality
It was not of this world, he thought but kept on looking.
Pointy ears and more eyes than anyone would accept.
No way that is gonna qualify.
Still not convinced, but by this time tomorrow no one would care.
That the lover he had found was a true, tangible love.
Always there but still shameful. Above all, twice as much fun!
Yleisö oli ihmeissään ensimmäisten säkeiden ajan, mutta pian tajusi juttuni. Kun olin valmis, kohotin katseeni ja yleisö oli minun, olin tyrmännyt Ivan Dragon, ja suosionosoitusten saattelemana luovutin mikin juontajalle ja siirryin lavan takaosaan. Minun jälkeeni tullut kilpailija tiesi sen, minkä kaikki muutkin: game over, ulkomaalainen altavastaaja, Cinderella Man, oli jo voittanut tämän pelin.
Urheasti hän kuitenkin otti lavan ja oli hyvä, luultavasti olisi voittanut, jos ei olisi ollut paikallinen. Lopulta oli aika yleisöäänestyksen ja hurmioitunut yleisö mylvi minut voittajaksi! Kohotin käteni ilmaan ja silmieni takana oleva videotykki heijasti mieleeni liikuttavia kuvia ryysyistä rikkauksiin -tarinoista.
Ja palkintoni oli mieltä huumaava: 10 dollaria juontajan taskusta sekä Jimmy Fallonin kirja. Ah, kyllä tällä lyö leiviksi!
Voittajan oli kuitenkin helppo hymyillä ja minua suorastaan huvitti, kun kanssakilpailijat hehkuttivat, että “dude, I just love experimental poetry, it’s like, the future!”.
Minä olin ainoastaan tullut voittamaan, en tekemään taidetta.
Nyt kun olet lukenut tämän tarinan, tiedä se, että myös SINÄ voit olla voittaja. Sinun tarvitsee vain olla altavastaaja, ulkomaalainen ja uskaltaa nostaa kätesi ja ilmoittautua. Tässä maassa yleisö on sinun.
Mutta tämän tempun voi tehdä vain kerran. Kun olet kerran voittanut, sinusta tuleekin suosikki, sinun on oikeasti seuraavalla kerralla osattava jotain, etkä voi vain luottaa siihen, että sisäinen Sylvester Stallonesi hoitaa homman kotia ja sinä vain nautit parrasvaloista.
Meillä suomalaisilla on salainen ase: olemme missä tahansa altavastaajia. Siksi meistä tykätään.
Vinkkini kuuluukin: Katso Rocky I - V (plus se uusin Balboa). Tule New Yorkiin, ja osallistu jokaiseen mahdolliseen julkiseen kilpaan. Ulkomaalaisena* sinulla on lähtökohtaisesti parempi mahdollisuus voittaa. Muista käyttää momentumisi johonkin kilpailuun, jossa palkinto on yli 10 dollaria.
-Juho
Bonus: Saunamiesvitsi! Miksi kutsutaan saunamiestä, joka asuu lauteittesi alla? -Altavastaajaksi. Har har har.
*Disclaimer: joissain paikoissa sinun täytyy nimenomaan olla valkoihoinen ulkomaalainen, jotta voitto olisi varma!