Suomalaisena merenpinnan tasolla suurimman osan elämästään eläneenä vuoret ovat aina saaneet minut pysähtymään. Horisonttia hallitseva vuoristomaisema saa minut liikuttumaan ja rauhoittaa mieleni. Niissä on jotain mystistä, ikuista ja muuttumatonta. Reissatessani huomaan tavalla tai toisella aina hakeutuvani vuoristoon.
Vuosi sitten tapasin Venezuelassa erään matkaajan, joka kertoi minulle Boliviassa sijaitsevasta, yli 6000-metrisestä vuoresta, jonne voi kiivetä alle kolmessa päivässä ja on halpaa kuin mikä. Vuori on nimeltä Huayna Potosi ja sijaitsee aivan La Pazin kupeessa. Vuoria rakastavana tiesin, että halusin nähdä maiseman tuon kukkulan laelta.
Tapaamani reissaaja kertoi myös vuoreen liittyvän kauhutarinan. Hänen ryhmässään ollut saksalaistyttö oli lentänyt La Paziin Limasta, merenpinnan tasolta ja lähtenyt valloittamaan vuorta seuraavana päivänä. Jossain 5000:n metrin paikkeilla tyttö pyörtyi, eikä pulssia löytynyt. Hänen kehonsa ei yksinkertaisesti kestänyt korkeutta ja sisäelimet sanoivat sopimuksensa irti.
Oppaalla oli onneksi mukanaan adrenaliinipiikki, joka iskettiin naisen reiteen ja kuin ihmeen lailla hän virkosi. Sanomattakin selvää, että hänen matkansa oli alas alas alas. Vuoristosairaus ei ole mikään leikin asia. Mutta hei, riskejä on otettava.
Saavuin Boliviaan muutama viikko sitten ja tiesin tasan tarkkaan, mitä haluan tehdä. Huayna Potosi. Kyseessä on todennäköisesti maailman helpoin ja halvin yli 6000-metrinen huippu, ellei lasketa Nepalin Island Peakia (6189m).
Huayna Potosille voi kiivetä kolmessa tai kahdessa päivässä, riippuen kokemuksesta teknisen jääkiipeilyn parissa. Itse olin lähinnä trekkaillut korkeassa ilmanalassa, noin 5200 metrissä Kolumbiassa, mutten koskaan suorittanut teknistä nousua, joten halusin nousta kolmessa päivässä, jotta minulla olisi aikaa harjoitella jääkiipeilyä ja akklimatisoitua kunnolla.
Löysin todella edullisen diilin ja sovin lähtöpäivän. Hinta oli halpa kuin mikä, 120 dollaria kolmesta päivästä, sisältäen kaikki tarvittavat varusteet sekä ruoan. Lähtö olisi seuraavana päivänä, joten halusin hyvät yöunet.
Korkean paikan leiri sijaitsee 5200 metrissä ja siellä tapasin kiipeilykumppanini. Jäätikköä kiivetessä jokainen on köydellä toisessa kiinni, jottei kukaan liukastuessaan tipu jäiseen tuhoonsa yksin. Minun oli määrä olla kiinni hyväkuntoisen oloisessa, isokokoisessa nuoressa ranskalaishepussa.
Ei siinä mitään. Hän ei puhunut sanaakaan espanjaa, mikä ei ole niinkään hyvä asia kun oppaamme puhuu pelkästään espanjaa ja kyseessä kuitenkin on nousu äärimmäiseen korkeuteen, mikä ei koskaan ole leikin asia. Juttelin hänelle ja kyselin hieman kokemuksista. Hän on kiipeillyt jäätiköillä Euroopassa joten hän oli tekemässä reissua kahdessa päivässä. Ei kuulemma tunnu missään ja iisi biisi.
Hmm. Hieman epäilytti, sillä itselläni oli takana yksi ekstrapäivä korkeuteen totuttelua ja tiesin, että korkeus ei aina kunnioita kuntoa tai kokemusta.
Korkeus vaikuttaa jokaiseen eri lailla. Tiesin, että päälle 5000 metrissä oleskelu ei aiheuta minussa väsymystä suurempia oireita, mutta koskaan ei voi tietää, miten keho reagoi korkeammalle mennessä. Ei ole väliä kuinka maratoonari olet, altitude is a bitch.
Opin tuona yönä, että korkeassa ilmanalassa nukun kuin kuumepotilas. Se oli oudoimpia öitäni. Minulla ei ollut muita kuumeen oireita kuin houreilevat ja hallusinaatiota lähellä olevat unet. Se oli ihan perseestä, eikä oloni ollut ollenkaan levännyt aamun koittaessa. Tai itse asiassa heräsimme klo 01.00 aamuyöstä, jotta kerkeämme huipulle auringonnousua ihastelemaan.
Aamupalaksi leipää ja koka-teetä. Mestarin aamiainen. Kävelimme pimeyden halki kunnes pääsimme jääätikön reunalle. Siellä meidät köytettin toisiimme. Ranskalainen kohtalotoverini oli oudon vaitelias, hänellä oli kai ollut myös vaikea yö.
Jääkengät jalassa ja jäähakku kädessä lähtimme talsimaan jäätikköä ylöspäin. Tähdet loistivat kuin miljoona pientä reikää muuten pikimustassa kankaassa. Siellä täällä yläpuolella näkyi muita vuoren valloittajia, jotka saattoi huomata otsalamppujen loisteesta.
Olin samassa köydessä oppaan ja ranskalaisen kanssa, narun viimeisenä. Oppaamme oli nuori kaveri, jolla taisi olla kiire huipulle, sillä ohitimme lähes kaikki muut ensimmäisen tunnin aikana.
Pysähdyimme 5500 metrissä ja kaikki oli hyvin. Kukaan ei puhunut pimeyden keskellä, popsimme pähkinöitä ja suklaata ja tasasimme hengitystämme. Vaikka ylöspäin piti kiivetä enää korkeuden näkökulmasta 600 metriä, tiesimme, että siihen menee ainakin 4 tuntia.
Jatkoimme matkaamme ja ranskalainen oli yhä hiljainen, vaikka yritin pari sanaa vaihtaa maisemiin ja nousevaan kuuhun liittyen. Nousu oli rankkaa. Koko ajan 45 asteen kulmassa ylöspäin eikä tasaista kohtaa. Lisäksi oppaamme piti kovaa tahtia yllä. Tunsin väsyväni ja jokainen levähdystauko oli lahja vuorten jumalilta.
Tiedän olevani hyvässä vaelluskunnossa ja että jaksan kävellä kovempienkin talsijoiden peesissä. Korkeus kuitenkin tekee nöyrän kaikista ja huomasin haukkovani happea kuin kala kuivalla maalla. Kaiken a ja o oli rytmin löytäminen. Askel askel hakku, askel askel hakku. Tasainen taivallus loi myös tasaisen hengitysrytmin ja polkuni helpottui.
Yhtäkkiä huomasin, että edessäni ranskalainen horjahti hieman ja otti pari sivuaskelta. Opas ei tätä huomannut, sillä hän käveli ensimmäisenä. Väsymyksen keskellä tasaisesta rytmistä poikenneet askeleet noteerasi helposti, mutta en sanonut mitään. Ehkä hän vain horjahti, eikä kyse ole muusta – jääkengillä kävely ei ole aina helppoa.
Yhtäkkiä reitti edessämme nousi pystyyn ja jouduimme nousemaan noin 80 asteen seinämää ylös. Hileet ropisivat silmiini kun hakku hakkasi jäistä reittiä. Se oli hurjaa, mutta ylös päästiin. Edessä oli rankin vaihe: 5900 metristä ylös huipulle. Tasaista, anteeksiantamatonta nousua. Ugh.
Istuessamme kysyin ranskalaiselta, mikä fiilis oli, sillä hän vaikutti kalpealta. ”Ei tässä mitään”, hän sanoi. Pienen tauon jälkeen hän lisäsi: ”Eikö sinulla päätä särje?”. Vastasin kieltävästi, sillä minulle korkeus ei tuo särkyjä.
Lisää udellessani hän sanoi, että pääkipu oli hyvin vahvaa, ollut yöstä lähtien. Mainitsin asiasta oppaalle, mutta hän ei sitä noteerannut. Annoin ranskalaiselle koka-lehtiä, joiden pureskelu auttaa vuoristotaudin oireisiin. Jatkoimme matkaa.
Erään rankan nousun jälkeen hän istui jääkimpaleelle ja sanoi minulle, että hän ei voinut hyvin. Kysyin, josko häntä huimaa. ”Kyllä.”
Tämän sanottuaan hän oksensi. Opas katsoi yrjöävää ranskalaista eikä sanonut mitään. Minua huoletti, sillä muistin aivan liian selvästi tarinat kuupahtaneista sakasalaisnaisista ja adrenaliinipiikeistä.
Miesten maailmassa toisen heikkoudesta huomauttaminen on jonkin asteinen tabu, varsinkin kun kyseessä on toisilleen lähes tuntemattomat ihmiset. Sanoin oppaalle, että ehkä meidän pitäisi mennä hitaampaa ja ranskalainen nyökkäili. Hän ei selvästikään halunnut kääntyä takaisin – kuten ei myöskään oppaamme.
Jatkoimme siis matkaamme, olimmehan vain tunteroisen taivalluksen päässä huipusta. Ranskalainen horjahteli eteenpäin pelkällä tahdonvoimalla, sillä korkeus oli todella keuhkoinkosketeltavaa ja jokainen askel oli toista raskaampi.
Ympärillämme pimeys oli alkanut antamaan tilaa horisontissa kuultavalle punaiselle repeämälle. Aurinko oli pian nousemassa ja tunsimme kaikki kiireen. Vaikka jokainen oli väsynyt, halusimme päästä huipulle todistamaan maailman valkenemista.
Ranskalainen oksensi jälleen. Opas pysähtyi sanomatta mitään. Varovasti huomautin ranskalaiselle, että voidaan kyllä pysähtyä, jos hänestä tuntuu pahalle. ”Ei tässä mitään”, hän sanoi ja tarttui jäähakkuunsa. Viimeiset metrit olivat 50 asteen nousua ja ne tuntuivat loppumattomilta.
Yhtäkkiä kuitenkin huomasin, että vuori loppui. Seisoin huipulla ja edessäni avautui aamuhämärän syleilemä maailma. Olin väsyneempi kuin muistan pitkään aikaan olleeni. Mikään juoksemani puolimaratoni tai salitreeni tai filosofian essee ei ollut vienyt minusta mehuja näin totaalisesti. Näkymä kuitenkin korvasi kaiken. Se oli uskomatonta ja jotakin, jonka jokaisen täytyy kokea. Auringonnousu yli 6 kilometrissä koko yön kävelemisen jälkeen jää muistoihin ikuisesti.
Näkymää haittasi edessäni luhistuva ranskalainen. Hän oli täysin loppu. Hän huojotti maassa ja huomasin hänen tärisevän hieman. Kysyin, että mikä fiilis ja hän mumisi jotain. Opas ei reagoinut mitenkään. Hän oli kiinnostuneempi kännykkänsä tuijottamisesta.
Totta puhuakseni minuakin kiinnosti enemmän maiseman ihailu ja lepääminen, kuin aikuisen ranskalaisen miehen voinnin utelu. Tiesin, että huipulla voin oleskella vain 20 minuuttia, sillä sen jälkeen vuoristotaudin riskit suurenevat eksponentiaalisesti. Ihmisen paikka ei ole yli 6000 metrissä. (Kaiken lisäksi kylmyys ja väsymys eivät motivoineet ottamaan älyttömän hyvälaatuisia kuvia.)
Olimme ensimmäiset huipulla ja auringon alkaessa valaista edessä olevaamme rinnettä saatoin nähdä useita kanssakiipeilijöitä. En kuitenkaan läheskään niin montaa kuin olimme ohittaneet; vain 30 prosenttia Huayna Potosille lähteneistä pääsee huipulle. Se on rankempaa kuin useammat uskovat.
Meidän oli aika lähteä laskeutumaan ja tällä kertaa minä olin kärjessä vetämässä kolmikkoamme. Takanani oli heikossa hapessa kulkeva ranskalaisemme ja viimeisenä oppaamme. Alaspäin oli ihana tulla, sillä jokaisella askeleella oli hieman helpompi hengittää ja pimeyden väistyttyä saatoimme ihailla uskomattomia, pilvien yläpuolisia maisemia.
Yhtäkkiä kuulin takaani tömähdyksen. Ranskalainen makasi naamallaan hangessa. ”Ei saatana, nyt se kuoli!” huudahdin suomeksi ja rynnähdin hänen luokseen. Hän oli elossa. Hän kääntyi kyljelleen ja mumisi jotain olevansa todella väsynyt.
Katsoin opastamme, joka katsoi minua mitä-luulet-että-minä-voin-tehdä -katseella. Ranskalainen nousi istuma-asentoon ja hänen silmänsä alkoivat sulkeutua. Hän oli nukahtamassa. Tiesin vuoristotaudista sen verran, että sen iskiessä nukahtaminen on vaarallista. Aivot voivat turvota, eikä uuvahtanut enää koskaan herää koomasta.
Potkaisin ranskalaista monoihin ja sanoin, että älä nukahda. Hän havahtui ja tuijotti minua vihaisesti. ”En minä nukkunut!” hän tiuskaisi. Kohautin harteitani ja käännyin jatkamaan matkaa. Olimme yhä kaikki saman köyden jatkeena ja halusin päästä alas vuorelta, ennen kuin tilanne pahenee.
Jatkoimme taivallustamme silmiä kostuttavan kauniiden maisemien keskellä. Minua vitutti kun piti huolehtia, ettei ranskalainen herrasmiehemme kuole käsiimme. Siellä täällä ympärillämme oli loputtoman syvyiseltä tuntuvia railoja. Välillä jouduimme astumaan niiden yli, ja horjahdus tarkoittaisi putoamista pohjattomaan, kylmään hautaan.
Yhtäkkiä ranskalainen kaatui. Hän makasi jälleen naama nietoksessa, lähellä suurta railoa. Vaistomaisesti tartuin meitä yhdistävään naruun ja huomasin oppaamme tehneen samoin. Nyt häntäkin huoletti. Ranskalainen oli iso ja pitkä, lähemmäs sata kiloa painava urheilijanuori. Jos hän tippuu hän voisi hyvinkin vetää meidät mukanaan.
Hän kääntyi kyljelleen ja hihitti. ”Hehe olen niin väsynyt jätkät hihi..” Selvästikin hän oli sekavassa tilassa. Huusin, että varo takanasi olevaa railoa. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki pohjattoman kuilun. Hihitys loppui ja huomasin että hänen päänsä jotenkin selvisi.
Ryömien hän perääntyi lähemmäs meitä ja nousi istumaan. Jälleen hänen silmänsä alkoivat sulkeutua ja monotin häntä. Kiukustuneena hän nousi horjuen seisomaan. Opas sanoi minulle, että kävellään kaukana railoista. En olisi voinut olla enempää samaa mieltä.
Jatkoimme hiljaisuuden vallitessa matkaamme alaspäin. Rytmitin kävelyni ranskalaisen voihkaisujen mukaan. Kun niitä tuli kymmeneen sekuntiin useampi kuin kaksi, pysähdyin ja pidimme tauon. Tauon aikana hän meinasi nukahtaa ja potkaisin häntä monoihin, Hän suuttui ja nousi ylös ja jatkoimme.
Tätä kesti pari tuntia, kunnes pääsimme lähelle jäätikön loppua. Vaikka nousu oli ollut todella rankka, tunsin tässä vaiheessa olevani täynnä energiaa, sillä laskeutuminen vaan on niin paljon hauskempaa hommaa.
Ranskalainen kärsi silmiinnähden ja oli väsähtämisen partaalla. Uskomattoman sisukkaasti hän kuitenkin talsi eteenpäin, valittamatta ja aina välillä suulleen kaatuen. Saavuimme lopulta korkean paikan leiriimme ja ranskalainen talsi suoraan sänkyyn kuin Juha Mieto konsanaan saunaan.
Sanoin hänelle, että ei saa nukahtaa. Hän katsoi minua ärsyyntyneenä ja selitin hänelle kaiken, mitä tiesin vuoristosairaudesta. Hän tunsi ymmärtävän asian vakavuuden ja oksensi.
Opas kurkkasi huoneeseen ja huikkasi, että nukkuminen kielletty. Olipa hyvä, että hän otti tilanteen haltuun.
Ranskalainen makasi sängyllä silmät kiinni. Mietin että pitäisikö nyt jotain tehdä. Yhtäkkiä hänen jalkansa alkoivat vispata. Hän näytti kuin jonkin kohtauksen saaneelta ja tarrasin häntä jalasta. ”Älä nuku!” huudahdin ja hän avasi silmänsä. Tärinä loppui ja hän tuijotti minua tonnin seteli -ilmeellä. ”En nukkunut.”
Jaa. Ihan sama, ajattelin. Nukkukoot jos haluaa, miksi nämä oppaat eivät välitä paskaakaan, mitä täällä tapahtuu? Pahasta vuoristotaudista kärsivät ranskalaiset tärisevät sängyissään, mutta oppaat vetävät kahvia viereisessä huoneessa.
Loppujen lopuksi olimme jo matkamme maksaneet joten so what. Olimme heille maksavia lampaita ja rahojaan ei tällä mantereella takaisin saa.
Saman päivän aikana laskeuduimme ekaan leiriin, jossa auto odotti viedäkseen meidät takaisin La Paziin. Ranskalainen ei vaipunut koomaan ja jollain ilveellä sai raahattua itsensä ja kamansa alas vuorelta. Autossa hän oli jo huomattavasti valppaampi. Hänellä oli lento seuraavana päivänä takaisin Pariisiin ja hän oli halunnut käydä nopeasti kiipeämässä vuorelle ennen paluutaan opintojen pariin.
En tiedä, mitä hänelle tapahtui. Toivottavasti hän lukee tentteihin terveenä eikä makaa jossain aivot turvonneina.
Mutta mitä tästä opimme?
Kunnioita vuoria. Vaikka olisit kuinka kovassa kunnossa, voi äärimmäinen korkeus viedä sinut polvilleen. Typerä ylpeys on vienyt tuhansia vuorikiipeilijöitä hautaan – tämäkin ranskalainen riskeerasi elämänsä ja terveytensä jatkaessaan vuoren huipulle kaikista oireista huolimatta. Propsit miehelle kovakuntoisuudesta, mutta on todella tyhmää olla kuuntelematta oman kehonsa varoituksia.
Joku Mont Blanc 4800 metrissä ei vastaa 6000-metristä vuorta.
Ja mikä idiootti olikaan tämä oppaamme? Hänen olisi todellakin pitänyt kääntyä ranskalaisen kanssa takaisin viimeistään oksentelun alkaessa. Mutta hän ei tehnyt mitään. Häntä ei kiinnostanut. Ihan sama, jos joku ranskis döödaa, rahathan on jo maksettu. Toiminnallaan hän vaaransi meidän kaikkien henget. Mikä dorka. Ei tullut tippiä.
Kaikesta huolimatta suosittelen kaikkia vuorista ja vaeltamisesta kiinnostuneita taklaamaan Huayna Potosin. Se on ihana haaste ja kokemuksena unohtumaton. Mutta tehkää se hyvän ja luotettavan matkayhtiön kanssa! Paskat oppaat voivat vaarantaa sinun tai ystäviesi henget. Ei kannata aina ottaa sitä halvinta vaihtoehtoa, kymmenen euron lisäpanos voi tehdä ihmeitä.
Eli välttäkää Inca Travel -toursia! Niitä on Boliviassa varmaan miljoona, mutta tämä sijaitsee La Pazissa Sagarnaga-kadulla. Heidän vuoristo-oppaansa vaarantavat ihmishenkiä.
Vuoret rules!
 |
| Perussa sijaitseva Cordillera Blanca. Ihana vuoristo! <3 |
Vuosi sitten tapasin Venezuelassa erään matkaajan, joka kertoi minulle Boliviassa sijaitsevasta, yli 6000-metrisestä vuoresta, jonne voi kiivetä alle kolmessa päivässä ja on halpaa kuin mikä. Vuori on nimeltä Huayna Potosi ja sijaitsee aivan La Pazin kupeessa. Vuoria rakastavana tiesin, että halusin nähdä maiseman tuon kukkulan laelta.
Tapaamani reissaaja kertoi myös vuoreen liittyvän kauhutarinan. Hänen ryhmässään ollut saksalaistyttö oli lentänyt La Paziin Limasta, merenpinnan tasolta ja lähtenyt valloittamaan vuorta seuraavana päivänä. Jossain 5000:n metrin paikkeilla tyttö pyörtyi, eikä pulssia löytynyt. Hänen kehonsa ei yksinkertaisesti kestänyt korkeutta ja sisäelimet sanoivat sopimuksensa irti.
Oppaalla oli onneksi mukanaan adrenaliinipiikki, joka iskettiin naisen reiteen ja kuin ihmeen lailla hän virkosi. Sanomattakin selvää, että hänen matkansa oli alas alas alas. Vuoristosairaus ei ole mikään leikin asia. Mutta hei, riskejä on otettava.
Saavuin Boliviaan muutama viikko sitten ja tiesin tasan tarkkaan, mitä haluan tehdä. Huayna Potosi. Kyseessä on todennäköisesti maailman helpoin ja halvin yli 6000-metrinen huippu, ellei lasketa Nepalin Island Peakia (6189m).
Huayna Potosille voi kiivetä kolmessa tai kahdessa päivässä, riippuen kokemuksesta teknisen jääkiipeilyn parissa. Itse olin lähinnä trekkaillut korkeassa ilmanalassa, noin 5200 metrissä Kolumbiassa, mutten koskaan suorittanut teknistä nousua, joten halusin nousta kolmessa päivässä, jotta minulla olisi aikaa harjoitella jääkiipeilyä ja akklimatisoitua kunnolla.
Löysin todella edullisen diilin ja sovin lähtöpäivän. Hinta oli halpa kuin mikä, 120 dollaria kolmesta päivästä, sisältäen kaikki tarvittavat varusteet sekä ruoan. Lähtö olisi seuraavana päivänä, joten halusin hyvät yöunet.
Korkean paikan leiri sijaitsee 5200 metrissä ja siellä tapasin kiipeilykumppanini. Jäätikköä kiivetessä jokainen on köydellä toisessa kiinni, jottei kukaan liukastuessaan tipu jäiseen tuhoonsa yksin. Minun oli määrä olla kiinni hyväkuntoisen oloisessa, isokokoisessa nuoressa ranskalaishepussa.
 |
| Korkean paikan leiri ja taustalla itse Huayna Potosi. |
Ei siinä mitään. Hän ei puhunut sanaakaan espanjaa, mikä ei ole niinkään hyvä asia kun oppaamme puhuu pelkästään espanjaa ja kyseessä kuitenkin on nousu äärimmäiseen korkeuteen, mikä ei koskaan ole leikin asia. Juttelin hänelle ja kyselin hieman kokemuksista. Hän on kiipeillyt jäätiköillä Euroopassa joten hän oli tekemässä reissua kahdessa päivässä. Ei kuulemma tunnu missään ja iisi biisi.
Hmm. Hieman epäilytti, sillä itselläni oli takana yksi ekstrapäivä korkeuteen totuttelua ja tiesin, että korkeus ei aina kunnioita kuntoa tai kokemusta.
Korkeus vaikuttaa jokaiseen eri lailla. Tiesin, että päälle 5000 metrissä oleskelu ei aiheuta minussa väsymystä suurempia oireita, mutta koskaan ei voi tietää, miten keho reagoi korkeammalle mennessä. Ei ole väliä kuinka maratoonari olet, altitude is a bitch.
Opin tuona yönä, että korkeassa ilmanalassa nukun kuin kuumepotilas. Se oli oudoimpia öitäni. Minulla ei ollut muita kuumeen oireita kuin houreilevat ja hallusinaatiota lähellä olevat unet. Se oli ihan perseestä, eikä oloni ollut ollenkaan levännyt aamun koittaessa. Tai itse asiassa heräsimme klo 01.00 aamuyöstä, jotta kerkeämme huipulle auringonnousua ihastelemaan.
 |
| Yöunet yli 5000 metrissä olivat surkeat, vaikka nukuin Hämähäkkimies-sängyssä. Miten se on mahdollista? |
Aamupalaksi leipää ja koka-teetä. Mestarin aamiainen. Kävelimme pimeyden halki kunnes pääsimme jääätikön reunalle. Siellä meidät köytettin toisiimme. Ranskalainen kohtalotoverini oli oudon vaitelias, hänellä oli kai ollut myös vaikea yö.
 |
| Yön pimeydessä punainen kuu valaisi tietämme kohti huippua. |
Jääkengät jalassa ja jäähakku kädessä lähtimme talsimaan jäätikköä ylöspäin. Tähdet loistivat kuin miljoona pientä reikää muuten pikimustassa kankaassa. Siellä täällä yläpuolella näkyi muita vuoren valloittajia, jotka saattoi huomata otsalamppujen loisteesta.
Olin samassa köydessä oppaan ja ranskalaisen kanssa, narun viimeisenä. Oppaamme oli nuori kaveri, jolla taisi olla kiire huipulle, sillä ohitimme lähes kaikki muut ensimmäisen tunnin aikana.
Pysähdyimme 5500 metrissä ja kaikki oli hyvin. Kukaan ei puhunut pimeyden keskellä, popsimme pähkinöitä ja suklaata ja tasasimme hengitystämme. Vaikka ylöspäin piti kiivetä enää korkeuden näkökulmasta 600 metriä, tiesimme, että siihen menee ainakin 4 tuntia.
Jatkoimme matkaamme ja ranskalainen oli yhä hiljainen, vaikka yritin pari sanaa vaihtaa maisemiin ja nousevaan kuuhun liittyen. Nousu oli rankkaa. Koko ajan 45 asteen kulmassa ylöspäin eikä tasaista kohtaa. Lisäksi oppaamme piti kovaa tahtia yllä. Tunsin väsyväni ja jokainen levähdystauko oli lahja vuorten jumalilta.
Tiedän olevani hyvässä vaelluskunnossa ja että jaksan kävellä kovempienkin talsijoiden peesissä. Korkeus kuitenkin tekee nöyrän kaikista ja huomasin haukkovani happea kuin kala kuivalla maalla. Kaiken a ja o oli rytmin löytäminen. Askel askel hakku, askel askel hakku. Tasainen taivallus loi myös tasaisen hengitysrytmin ja polkuni helpottui.
Yhtäkkiä huomasin, että edessäni ranskalainen horjahti hieman ja otti pari sivuaskelta. Opas ei tätä huomannut, sillä hän käveli ensimmäisenä. Väsymyksen keskellä tasaisesta rytmistä poikenneet askeleet noteerasi helposti, mutta en sanonut mitään. Ehkä hän vain horjahti, eikä kyse ole muusta – jääkengillä kävely ei ole aina helppoa.
Yhtäkkiä reitti edessämme nousi pystyyn ja jouduimme nousemaan noin 80 asteen seinämää ylös. Hileet ropisivat silmiini kun hakku hakkasi jäistä reittiä. Se oli hurjaa, mutta ylös päästiin. Edessä oli rankin vaihe: 5900 metristä ylös huipulle. Tasaista, anteeksiantamatonta nousua. Ugh.
 |
| Tämän näköistä nousua harjoiteltiin ekana päivänä. Kahden hakun kanssa nousu on rankkaa hommaa. |
Istuessamme kysyin ranskalaiselta, mikä fiilis oli, sillä hän vaikutti kalpealta. ”Ei tässä mitään”, hän sanoi. Pienen tauon jälkeen hän lisäsi: ”Eikö sinulla päätä särje?”. Vastasin kieltävästi, sillä minulle korkeus ei tuo särkyjä.
Lisää udellessani hän sanoi, että pääkipu oli hyvin vahvaa, ollut yöstä lähtien. Mainitsin asiasta oppaalle, mutta hän ei sitä noteerannut. Annoin ranskalaiselle koka-lehtiä, joiden pureskelu auttaa vuoristotaudin oireisiin. Jatkoimme matkaa.
Erään rankan nousun jälkeen hän istui jääkimpaleelle ja sanoi minulle, että hän ei voinut hyvin. Kysyin, josko häntä huimaa. ”Kyllä.”
Tämän sanottuaan hän oksensi. Opas katsoi yrjöävää ranskalaista eikä sanonut mitään. Minua huoletti, sillä muistin aivan liian selvästi tarinat kuupahtaneista sakasalaisnaisista ja adrenaliinipiikeistä.
Miesten maailmassa toisen heikkoudesta huomauttaminen on jonkin asteinen tabu, varsinkin kun kyseessä on toisilleen lähes tuntemattomat ihmiset. Sanoin oppaalle, että ehkä meidän pitäisi mennä hitaampaa ja ranskalainen nyökkäili. Hän ei selvästikään halunnut kääntyä takaisin – kuten ei myöskään oppaamme.
Jatkoimme siis matkaamme, olimmehan vain tunteroisen taivalluksen päässä huipusta. Ranskalainen horjahteli eteenpäin pelkällä tahdonvoimalla, sillä korkeus oli todella keuhkoinkosketeltavaa ja jokainen askel oli toista raskaampi.
Ympärillämme pimeys oli alkanut antamaan tilaa horisontissa kuultavalle punaiselle repeämälle. Aurinko oli pian nousemassa ja tunsimme kaikki kiireen. Vaikka jokainen oli väsynyt, halusimme päästä huipulle todistamaan maailman valkenemista.
Ranskalainen oksensi jälleen. Opas pysähtyi sanomatta mitään. Varovasti huomautin ranskalaiselle, että voidaan kyllä pysähtyä, jos hänestä tuntuu pahalle. ”Ei tässä mitään”, hän sanoi ja tarttui jäähakkuunsa. Viimeiset metrit olivat 50 asteen nousua ja ne tuntuivat loppumattomilta.
Yhtäkkiä kuitenkin huomasin, että vuori loppui. Seisoin huipulla ja edessäni avautui aamuhämärän syleilemä maailma. Olin väsyneempi kuin muistan pitkään aikaan olleeni. Mikään juoksemani puolimaratoni tai salitreeni tai filosofian essee ei ollut vienyt minusta mehuja näin totaalisesti. Näkymä kuitenkin korvasi kaiken. Se oli uskomatonta ja jotakin, jonka jokaisen täytyy kokea. Auringonnousu yli 6 kilometrissä koko yön kävelemisen jälkeen jää muistoihin ikuisesti.
 |
| Huipulla saakeli! Oikealla ranskalainen palasina. |
 |
| La Paz, 6 kilometristä katsottuna. |
Näkymää haittasi edessäni luhistuva ranskalainen. Hän oli täysin loppu. Hän huojotti maassa ja huomasin hänen tärisevän hieman. Kysyin, että mikä fiilis ja hän mumisi jotain. Opas ei reagoinut mitenkään. Hän oli kiinnostuneempi kännykkänsä tuijottamisesta.
Totta puhuakseni minuakin kiinnosti enemmän maiseman ihailu ja lepääminen, kuin aikuisen ranskalaisen miehen voinnin utelu. Tiesin, että huipulla voin oleskella vain 20 minuuttia, sillä sen jälkeen vuoristotaudin riskit suurenevat eksponentiaalisesti. Ihmisen paikka ei ole yli 6000 metrissä. (Kaiken lisäksi kylmyys ja väsymys eivät motivoineet ottamaan älyttömän hyvälaatuisia kuvia.)
Olimme ensimmäiset huipulla ja auringon alkaessa valaista edessä olevaamme rinnettä saatoin nähdä useita kanssakiipeilijöitä. En kuitenkaan läheskään niin montaa kuin olimme ohittaneet; vain 30 prosenttia Huayna Potosille lähteneistä pääsee huipulle. Se on rankempaa kuin useammat uskovat.
 |
| Näkymä huipulta juuri ennen auringonnousua. |
Meidän oli aika lähteä laskeutumaan ja tällä kertaa minä olin kärjessä vetämässä kolmikkoamme. Takanani oli heikossa hapessa kulkeva ranskalaisemme ja viimeisenä oppaamme. Alaspäin oli ihana tulla, sillä jokaisella askeleella oli hieman helpompi hengittää ja pimeyden väistyttyä saatoimme ihailla uskomattomia, pilvien yläpuolisia maisemia.
Yhtäkkiä kuulin takaani tömähdyksen. Ranskalainen makasi naamallaan hangessa. ”Ei saatana, nyt se kuoli!” huudahdin suomeksi ja rynnähdin hänen luokseen. Hän oli elossa. Hän kääntyi kyljelleen ja mumisi jotain olevansa todella väsynyt.
Katsoin opastamme, joka katsoi minua mitä-luulet-että-minä-voin-tehdä -katseella. Ranskalainen nousi istuma-asentoon ja hänen silmänsä alkoivat sulkeutua. Hän oli nukahtamassa. Tiesin vuoristotaudista sen verran, että sen iskiessä nukahtaminen on vaarallista. Aivot voivat turvota, eikä uuvahtanut enää koskaan herää koomasta.
Potkaisin ranskalaista monoihin ja sanoin, että älä nukahda. Hän havahtui ja tuijotti minua vihaisesti. ”En minä nukkunut!” hän tiuskaisi. Kohautin harteitani ja käännyin jatkamaan matkaa. Olimme yhä kaikki saman köyden jatkeena ja halusin päästä alas vuorelta, ennen kuin tilanne pahenee.
Jatkoimme taivallustamme silmiä kostuttavan kauniiden maisemien keskellä. Minua vitutti kun piti huolehtia, ettei ranskalainen herrasmiehemme kuole käsiimme. Siellä täällä ympärillämme oli loputtoman syvyiseltä tuntuvia railoja. Välillä jouduimme astumaan niiden yli, ja horjahdus tarkoittaisi putoamista pohjattomaan, kylmään hautaan.
Yhtäkkiä ranskalainen kaatui. Hän makasi jälleen naama nietoksessa, lähellä suurta railoa. Vaistomaisesti tartuin meitä yhdistävään naruun ja huomasin oppaamme tehneen samoin. Nyt häntäkin huoletti. Ranskalainen oli iso ja pitkä, lähemmäs sata kiloa painava urheilijanuori. Jos hän tippuu hän voisi hyvinkin vetää meidät mukanaan.
Hän kääntyi kyljelleen ja hihitti. ”Hehe olen niin väsynyt jätkät hihi..” Selvästikin hän oli sekavassa tilassa. Huusin, että varo takanasi olevaa railoa. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki pohjattoman kuilun. Hihitys loppui ja huomasin että hänen päänsä jotenkin selvisi.
Ryömien hän perääntyi lähemmäs meitä ja nousi istumaan. Jälleen hänen silmänsä alkoivat sulkeutua ja monotin häntä. Kiukustuneena hän nousi horjuen seisomaan. Opas sanoi minulle, että kävellään kaukana railoista. En olisi voinut olla enempää samaa mieltä.
Jatkoimme hiljaisuuden vallitessa matkaamme alaspäin. Rytmitin kävelyni ranskalaisen voihkaisujen mukaan. Kun niitä tuli kymmeneen sekuntiin useampi kuin kaksi, pysähdyin ja pidimme tauon. Tauon aikana hän meinasi nukahtaa ja potkaisin häntä monoihin, Hän suuttui ja nousi ylös ja jatkoimme.
Tätä kesti pari tuntia, kunnes pääsimme lähelle jäätikön loppua. Vaikka nousu oli ollut todella rankka, tunsin tässä vaiheessa olevani täynnä energiaa, sillä laskeutuminen vaan on niin paljon hauskempaa hommaa.
 |
| Välillä oli vaikea erottaa milloin hanki loppui ja pilvien meri alkoi. |
Ranskalainen kärsi silmiinnähden ja oli väsähtämisen partaalla. Uskomattoman sisukkaasti hän kuitenkin talsi eteenpäin, valittamatta ja aina välillä suulleen kaatuen. Saavuimme lopulta korkean paikan leiriimme ja ranskalainen talsi suoraan sänkyyn kuin Juha Mieto konsanaan saunaan.
Sanoin hänelle, että ei saa nukahtaa. Hän katsoi minua ärsyyntyneenä ja selitin hänelle kaiken, mitä tiesin vuoristosairaudesta. Hän tunsi ymmärtävän asian vakavuuden ja oksensi.
Opas kurkkasi huoneeseen ja huikkasi, että nukkuminen kielletty. Olipa hyvä, että hän otti tilanteen haltuun.
Ranskalainen makasi sängyllä silmät kiinni. Mietin että pitäisikö nyt jotain tehdä. Yhtäkkiä hänen jalkansa alkoivat vispata. Hän näytti kuin jonkin kohtauksen saaneelta ja tarrasin häntä jalasta. ”Älä nuku!” huudahdin ja hän avasi silmänsä. Tärinä loppui ja hän tuijotti minua tonnin seteli -ilmeellä. ”En nukkunut.”
Jaa. Ihan sama, ajattelin. Nukkukoot jos haluaa, miksi nämä oppaat eivät välitä paskaakaan, mitä täällä tapahtuu? Pahasta vuoristotaudista kärsivät ranskalaiset tärisevät sängyissään, mutta oppaat vetävät kahvia viereisessä huoneessa.
Loppujen lopuksi olimme jo matkamme maksaneet joten so what. Olimme heille maksavia lampaita ja rahojaan ei tällä mantereella takaisin saa.
 |
| Jääkiipeilyvarusteiden käyttö on hauskaa hommaa! |
Saman päivän aikana laskeuduimme ekaan leiriin, jossa auto odotti viedäkseen meidät takaisin La Paziin. Ranskalainen ei vaipunut koomaan ja jollain ilveellä sai raahattua itsensä ja kamansa alas vuorelta. Autossa hän oli jo huomattavasti valppaampi. Hänellä oli lento seuraavana päivänä takaisin Pariisiin ja hän oli halunnut käydä nopeasti kiipeämässä vuorelle ennen paluutaan opintojen pariin.
En tiedä, mitä hänelle tapahtui. Toivottavasti hän lukee tentteihin terveenä eikä makaa jossain aivot turvonneina.
Mutta mitä tästä opimme?
Kunnioita vuoria. Vaikka olisit kuinka kovassa kunnossa, voi äärimmäinen korkeus viedä sinut polvilleen. Typerä ylpeys on vienyt tuhansia vuorikiipeilijöitä hautaan – tämäkin ranskalainen riskeerasi elämänsä ja terveytensä jatkaessaan vuoren huipulle kaikista oireista huolimatta. Propsit miehelle kovakuntoisuudesta, mutta on todella tyhmää olla kuuntelematta oman kehonsa varoituksia.
Joku Mont Blanc 4800 metrissä ei vastaa 6000-metristä vuorta.
Ja mikä idiootti olikaan tämä oppaamme? Hänen olisi todellakin pitänyt kääntyä ranskalaisen kanssa takaisin viimeistään oksentelun alkaessa. Mutta hän ei tehnyt mitään. Häntä ei kiinnostanut. Ihan sama, jos joku ranskis döödaa, rahathan on jo maksettu. Toiminnallaan hän vaaransi meidän kaikkien henget. Mikä dorka. Ei tullut tippiä.
Kaikesta huolimatta suosittelen kaikkia vuorista ja vaeltamisesta kiinnostuneita taklaamaan Huayna Potosin. Se on ihana haaste ja kokemuksena unohtumaton. Mutta tehkää se hyvän ja luotettavan matkayhtiön kanssa! Paskat oppaat voivat vaarantaa sinun tai ystäviesi henget. Ei kannata aina ottaa sitä halvinta vaihtoehtoa, kymmenen euron lisäpanos voi tehdä ihmeitä.
Eli välttäkää Inca Travel -toursia! Niitä on Boliviassa varmaan miljoona, mutta tämä sijaitsee La Pazissa Sagarnaga-kadulla. Heidän vuoristo-oppaansa vaarantavat ihmishenkiä.
Vuoret rules!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti