Viime maanantai alkoi
kuin mikä tahansa maanantai. Viikonlopun jäljiltä väsytti ja
myöhästyin kymmenellä sekunnilla A-junasta. Onneksi mieleni oli
valoisa, sillä olin illalla menossa Carnegie Halliin kuuntelemaan
New York City Chamber Orchestran ja Masterworks Choruksen esitystä –
levylautasella oli Faurén Requiem ja Haydn'n Lord Nelson Mass.
Ennen illan konserttia
halusin kuitenkin käydä tutustumassa mielenkiintoiseen
taidenäyttelyyn Bronxissa. Nykytaidetta tukeva No Longer Empty -järjestö oli järjestänyt
1910-luvulla rakennettuun ja neljäkymmentä vuotta hylättynä
olleeseen Bronxin vanhaan oikeustaloon 26:n paikallisen taiteilijan
voimin näyttelyn. Odotettavissa oli art nouveau -arkkitehtuuria sekä
rohkeaa nykytaidetta, performansseista installaatioihin. En
kuitenkaan arvannut, millainen kokemus minua vielä odotti...
(Tässä vaiheessa sinulla on mahdollisuus skipata tästä jännittävästä tarinasta tekemääni, aidosta kuvamateriaalista koostuvaan hurjaan dokumenttiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan ensin, niinkuin esim. Game Of Thrones -kirjasarjan kanssa.)
Saavuin Bronxiin neljän
kieppeillä. Astuin ulos asematunnelista, aurinko paistoi
puolipilviseltä taivaalta ja kadun varrella paikalliset pelurit
hengasivat ja heittivät läppää. Kävelin kolmatta avenueta pitkin
ohi aidatun koripallokentän, jossa tulevaisuuden abdul-jabbarit ja kobebryantit reenasivat heittoja ja donkkeja.
Näkymä kuin kesäisestä elokuvasta.
Käännyin kulmasta syrjäkadulle, jonka päässä minua tuijotti uhkaava, kolossaalinen rakennus. Bronx Courthouse. Vaikuttava pytinki oli ollut hylättynä ja rapistuvana neljäkymmentä vuotta. Ennen vanhaan sen jykevät kupariovet olivat olleet järkkymättömän oikeuden symbolina, nyt ne olivat kuin jäänne eilisestä. Koko rakennus oli kuin teleportti viattomampaan aikaan, jolloin miehet pukeutuivat pukuihin, naiset leninkeihin eikä kukaan ollut facebookissa.
Käännyin kulmasta syrjäkadulle, jonka päässä minua tuijotti uhkaava, kolossaalinen rakennus. Bronx Courthouse. Vaikuttava pytinki oli ollut hylättynä ja rapistuvana neljäkymmentä vuotta. Ennen vanhaan sen jykevät kupariovet olivat olleet järkkymättömän oikeuden symbolina, nyt ne olivat kuin jäänne eilisestä. Koko rakennus oli kuin teleportti viattomampaan aikaan, jolloin miehet pukeutuivat pukuihin, naiset leninkeihin eikä kukaan ollut facebookissa.
Rakennus oli aidattu ja
sitä peitti rakennustyömaasta kertova kehikko. Tämä kaikki oli
odotettua, sillä pytinkiä kunnostettiin ahkerasti ja taidenäyttely
oli tilan ensimmäinen julkinen avaaminen hylätyksi tulemisen
jälkeen. Käytössä oli pohja- ja kellarikerrokset sekä
ensimmäinen kerros.
Lähestyin rakennusta
ja aidan portilla seisoskelleet miehet katsoivat minua ja kysyivät
olenko menossa sisään. Vastasin, että jepulis ja miehet antoivat
tilaa. Pihalla tai ulko-oven edessä ei näkynyt ketään muuta,
mutta se ei tässä vaiheessa minua kummastuttanut – enkä myöskään
osannut ihmetellä rakennusmiesten näköisiä portinvartijoita.
Sisällä minut kohtasi
kylmyys. Ulkoilman +20 celciusasteesta sisätiloihin siirtyessä saatoin
tuntea nahoissani kylmän kivirakennuksen hohkan. Tuntui kuin olisi
astunut jääkaappiin, tai pikemminkin viileään maakellariin.
Eteisaula oli vaikuttava ja hieman uhkaava näky kupolikattoineen ja
leijonanpäisine marmoripatsaineen. Taidenäyttelystä kertovat
kyltit kehottivat minua etenemään peremmälle, vaikka
vastaanottopöytä olikin tyhjillään. Virkailija oli varmaan
vessassa.
Kartta kerroksista. |
Itse rakennus oli
pölyisenä ja karuna ympäristönä todella vahva, historian havinainen elämys. Sisällä tuoksui vanhalle ja tummia
seiniä peittivät maalaukset ja rapautunut maali. Ikkunat olivat
laudoitettu, ja raoista pääsi sisälle valon säikeitä. Pimeistä
huoneista huokui vanhoissa rakennuksissa aina jollain tavalla
läsnäoleva karisma – tunne vuosien painosta. Kävellessäni
käytäviä olin innoissani tunnelman vahvuudesta.
Osa taideteoksista oli
valaistu erillisin lampunheittimin, mutta suurin osa oli pimennossa.
Osasin odottaa jotain vastaavaa, sillä aikaisemmilla reissuillani
Itä-Euroopassa olin käynyt vastaavissa, vanhoissa tai rapistuvissa
rakennuksissa järjestetyissä taidenäyttelyissä ja
installaatioissa, joissa paikka ja sen hämyisyys näytteli suurta
roolia. Tällä kertaa oli silti hämärämpää kuin mihin olin
tottunut ja joissain huoneissa käytin kännykkäni taskulamppua
nähdäkseni veistokset ja muut teokset.
Näyttely oli jaettu
kolmeen kerrokseen ja koska ensimmäisen kerroksen valaisu alkoi
pikku hiljaa pännimään, siirryin kellarikerrokseen. Valaisu oli
hieman parempi ja tunnelma oli erittäin vahva. Kellarissa oli hieman
kylmempi ja rakennuksen paino tuntui raskaammalta. Kylmää
kiveä oli päällä kymmenen, vanhan kerroksen verran. Ihmettelin
hieman, ettei kellarin huoneissakaan näkynyt ketään, mutta
ajattelin että seitsemään asti auki olevaan näyttelyyn varmaan
virtaisi porukkaa vähän myöhemmin, kun työpäivät loppuvat.
Astuin sisälle
mullalta tuoksuvaan, hyvin hämärästi valaistuun huoneeseen. Yhtäkkiä
kuulin juoksuaskelia portaista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren
pojan juoksevan portaita alas ja kiitävän ohitseni. Arvelin hänen
olevan yläkerrassa kiertävän seurueen mukana enkä kiinnittänyt
sen suurempaa huomiota, vaikka hieman säikähdinkin.
Edessäni avautuva
huone oli kuin jostain maailmanlopun elokuvasta. Multaisen, kylmän
lattian päällä sortuneen rakennuksen näköinen kokoelma
raajattomia mallinukkeja, rikkinäisiä leluja, lasin siruja,
vilkkuvia televisionäyttöjä ja havupuun oksia. Jossain kasan
seassa yksinäinen strobovalo välkkyi tasaisen hitaasti ja loi
seinillä mielipuolisia varjoja. Rojun seassa kusenkeltaisena
lumisadetta heijastava televisionäyttö loihti myrkyllistä
valosaastetta. Selkäpiitäni kylmäsi ja mieleeni hiipi
irrationaalinen pelko. Mitä jos yksi päättömistä, rosoisista
mallinukeista yhtäkkiä nousisi rojun seasta ja strobovalon
välkkeessä kurottaisi elottomat, kalmanvalkeat kouransa kohti
kaulaani?
Raajoja ja rakennusmurskaa. |
Karistin ajatukset
mielestäni ja kiersin hiljaa huonetta. Kulman takana kohtasin
hirviön. Tämä hirviö oli useista päistä koostuva, USA:n lipulla
seivästetty, epämuodostunut kimppu raajoja ja ulokkeita. Karmivaa.
Tuijotin yhtä päistä liian pitkään ja niskavillat nousivat. Mitä
jos tuo pää yhtäkkiä sanoisi jotain? Katsoisi minuun puhkotuilla
silmillään ja avaisi suunsa?
Hyi.
Kiersin kauhistuksen
takana olevaan psykedeeliseen huoneeseen. Tämä oli hyvin valaistu
ja itsessään taideteos. Lattiaa peittivät limenvihreät ja
-keltaiset lattialaatat ja saivat eriskummallisen muotoisen huoneen
tuntumaan jonkinlaisen kajahtaneen sairaalan
käytävältä. Naureskelin itsekseni. Tämä koko rakennus oli
kolkkoudessaan ja hyytävyydessään kuin suoraan Resident Evil 2
-pelin vanha poliisilaitos. Jonnet eivät sitä valitettavasti
muista, joten tässä kuva.
Kuvittelin, että
minulla oli vyölläni metsästysveitsi, olallani haulikko ja
laukussani punainen venttiili (valve!) ja pari ink ribbonia. Mielessäni olin ainoa
selviytyjä, hiipimässä kauhujen kartanon pimennettyjä käytäviä
vältellen eläviä kuolleita ja astuen yli nyljettyjen ruumiiden.
Askeleeni kaikuivat kolkkojen kiviseinien vahvistamina ja tehtäväni
oli vain säilyä hengissä. Olin onnellinen, että kukaan ei nähnyt
minua hiippailemassa mielikuvitusmaailmassani.
Kova jyrähdys palautti
minut todellisuuteen. Hetkisen luulin, että kyse oli erittäin
äänekkäästä ilmanvaihtokoneesta, mutta sitten tajusin, että
kyseessä oli jokin voimakas moottori. Vähän aikaa epäilin, että
viereisessä huoneessa oli jokin interaktiivinen teos, josta lähtee
iso ääni, sillä kuulin epäselvää puhetta seinän takaa. Lopulta
tajusin, että kyseessä oli rekka, joka lähti pihasta.
Silloin valot
sammuivat.
Olin lähes
täydellisessä pimeydessä. Tajusin, että en kuullut enää
puhetta, en ihmisten ääniä missään. Mitä oikein tapahtuu? Onko
tämä osa esitystä? Olin laatoitetussa huoneessa,
kellarikerroksessa ja ainoa valo tuli siivilöitynä laudoitetun
ikkunan raosta. Ympärilläni vanhan rakennuksen rapina ja tuhansien
kivitonnien hohkaama kylmyys. Mietin vähän aikaa ja katsoin kelloa,
kaiken pitäisi olla vielä auki. Kello ei ollut lähelläkään
seitsemää.
Pimeyden keskellä otin
askeleen kohti huoneen oviaukkoa. Jostain syystä sydäntäni kylmäsi
oven vieressä odottava monipäinen kauhistus. Luulin näkeväni
oviaukon syvemmässä pimeydessä liikettä. Ehkä se pää katseli
minua? Odotti että tulisin lähemmäs.
Juuri ennen kuin valot sammuivat. |
Kännykkäni akku
näytti kahtakymmentä prosenttia. Laitoin taskulampun päälle ja
kävelin eteenpäin. En halunnut kuluttaa akkua loppuun lamppua
käyttämällä, sillä minun täytyi vielä navigoida pois
Bronxista. Siispä käytin salamavalon tapaisia lyhyitä
valosykäyksiä, jotta näin eteeni. Lähestyessäni huoneen suuta
laitoin lampun pois. En halunnut osoittaa sitä hirviöön, sillä
mitä jos se enää olisikaan siinä?
Kävelin hitaasti
pimeydessä seisovan hahmon ohi. Se ei hyökännyt, mutta tunsin
epämiellyttävästi tuijotuksen takaraivossani. Iho kananlihalla
kävelin ohi maailmanlopun kuvaelman hämärälle käytävälle, joka
johti täysin pimennetyille portaille. Tässä vaiheessa aloin
epäillä, että jotain oli vialla. Pimeys oli syvää, mutta
hiljaisuus vielä syvempää. Kai täällä nyt joku on vielä
töissä, kellohan ei ole vielä viittä! Askeleeni kaikuivat yksinäisinä
kävellessäni kohti portaikkoa. Eihän nyt portaita voi jättää
näin pimeiksi, tässähän joku voi kaatua ja taittaa niskansa!
Seuraavan vartin
harhailin hämärästä pimeään ja takaisin. Lopulta saavuin
käytävälle, jonka varrella sijaitsi valokuvapöytä. En meinannut
erottaa sitä ympäröivästä hämystä. Ajattelin, että tämä on
kyllä epäilyttävin taidenäyttely, missä olen koskaan ollut.
Käytävä aukesi
oikealle ja valo johdatti minut vihdoin takaisin eteisaulaan, jossa
vastaanottopöytä oli yhä tyhjillään. Tippiastia näytteli
kuraattorin roolia ja vieraskirja oli samassa kohti kuin sisään
tullessani, suljettuna. Katseeni siirtyi pöydän ylitse ulko-ovelle.
Halusin lähteä tästä kummallisesta ja pelottavasta rakennuksesta.
Ovi oli kiinni.
Teräksinen nosto-ovi seisoi minun ja vapauden edessä. Vihdoin
minulle selkeni, mitä oli tapahtunut. Minut oli lukittu sisälle
tähän kauhistuttavaan, kylmään hautaan.
Ryntäsin ovelle ja
yritin avata sitä. Tungin sormeni oven ja maanpinnan väliin ja
yritin nostaa. Jospa ovi ei olisi lukossa. Vaikka kuinka temmoin ja
riuhtoin, ei teräksinen ovi liikkunut kuin pari senttiä. Oven alta
auringon valo härnäsi minua. Hakkasin ovea. Selässäni tunsin
kiviseinien kylmyyden ja syvällinen ajatus hiipi mieleeni.
”Ei saatana.”
Teräksinen ovi oli visusti kiinni. |
Huusin oven läpi. Ei
mitään. Kuulin autojen ajavan tiellä rakennuksen edessä. Pienestä
ovessa olevasta aukosta saatoin nähdä, että myös rakennusta
ympäröivä häkkiaita oli suljettu. Olin kaksinkertaisesti ansassa.
Rynkytin ovea ja yritin huutaa sen läpi. Käännyin ympäri ja
huusin aulan takaiseen pimeyteen.
”Haloo!! Onko täällä ketään?!” Vain kaiku vastasi.
”Haloo!! Onko täällä ketään?!” Vain kaiku vastasi.
Otin esiin kännykkäni,
suomalaisen ja jenkkipuhelimen. Kummassakaan ei ollut kenttää. En
voinut soittaa poliisille, en minnekään. Lisäksi akku oli
uhkaavasti loppumassa molemmista. Huomasin pienen, kylmän
hikikarpalon muodostuvan ohimolleni. Olin kuulevani laahaavia askelia
kellarista. Siellä joku odotti minua. Ulkona paistava aurinko vain
teki vankilastani pimeämmän. Ohitse ajavien autojen jyrinä vain
syvensi käytävien hiljaisuutta.
Alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään. |
Mietin vaihtoehtojani:
- Voisin lähteä harhailemaan käytäville ja etsiä toisen uloskäynnin. Olin nähnyt ikkunoita, joihin voisin kiivetä. Vanhat koukeroiset reliefit ja marmoripatsaat olivat täynnä hyviä otteita, joita pitkin kavuta. Katto oli toisaalta aika korkealla ja yksi lipsahdus voisi tarkoittaa murtunutta nilkkaa tai pahempaa. Lisäksi ikkunalaudalle päästessäni minun pitäisi vielä jotenkin repiä irti niitä peittävät laudat, rikkoa lasi, potkia sisään kalterit ja kivuta ulkopuolelle. Toisaalta pelkästään ikkunalle pääseminen helpottaisi, koska voisin huitoa ja huutaa näkyvämmin.
Toisaalta koko rakennusta peitti kehikko ja tumma lakana. Ei minua välttämättä kukaan huomaisi. Ilman taskulamppua harhailu ei kuulostanut hyvältä. Mitä jos se pimeällä käytävällä odottava hirviö syö minut?
- Ympärilläni oli laudanpätkiä ja paljon erilaisia metalliputkia. Voisin käyttää niitä oven auki kampeamiseen. Vipuvarsi on voimakas juttu. Valoisasta aulasta löysin riittävästi kampetta ja yritin pönkän avulla kammeta ovea. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pitkää vipua. Ei toiminut.
- Voisin etsiä turvallisimman ja lämpimimmän paikan ja odottaa aamuun. Ei jatkoon.
- Jatkaisin mölyämistä ja oven epätoivoista hakkaamista, kunnes joku kuulee tai ääneni käheytyy ja käteni väsyvät.
Valitsin viimeisen
vaihtoehdon ja jatkoin hakkaamista. Edessä olevalla tiellä ajoi
välillä raskastakin liikennettä, ja pelkäsin että älämölöni
peittyisi rekkojen jyrinään. Lopetin hakkaamisen hetkeksi ja söin
laukussani olevan banaanin. Huomasin, että valo alkoi pikkuhiljaa
hämärtymään. Kello oli päälle kuusi. Laitoin huivin kaulaan,
sillä kylmyys alkoi häiritsemään. Olipa perseestä.
Aloin jo pikku hiljaa miettimään, mikä olisi paras paikka yöpyä. Ehkäpä ihan tässä oven vieressä, toisen seinään nojaavan kuparioven takana. Sieltä ei hirviö löytäisi ja olisin ehkä turvassa. Toisaalta yöstä tulisi varmasti kylmä, eikä minulla ollut sopivia kamppeita sissiyöpymiseen. Kylmissään nukkuminen on universaalisti tunnustetusti hanurista.
Aloin jo pikku hiljaa miettimään, mikä olisi paras paikka yöpyä. Ehkäpä ihan tässä oven vieressä, toisen seinään nojaavan kuparioven takana. Sieltä ei hirviö löytäisi ja olisin ehkä turvassa. Toisaalta yöstä tulisi varmasti kylmä, eikä minulla ollut sopivia kamppeita sissiyöpymiseen. Kylmissään nukkuminen on universaalisti tunnustetusti hanurista.
Yhtäkkiä kuulin
rätinää. Jostain selkäni takaa kuului puhetta. Särkyviä ääniä.
Lyhyen hetken olin varma, että jossain pimeydessä se hirviö
kuiskailee minulle.
Hymähdin itsekseni,
kun tajusin, että ääni tuli radiopuhelimesta. Jossain aulassa oli
walkie-talkie -radiopuhelin, josta kuului puhetta. Tämä voisi olla
mahdollisuuteni! Kävelin vastaanottopöydän luo. Jostain täältä
kuului kohinaa. Avasin pienen lipaston laatikoita, kunnes löysin
yhdestä parin radiopuhelimia. Jes! Ehkäpä joku kuunteli näitä.
Ehkäpä rekalla pois ajaneet olivat linjoilla ja voisin
radiopuhelimen välityksellä kohteliaasti pyytää heitä päästämään
minut helvettiin täältä. Niin se toimii elokuvissa ja peleissä.
Räpläsin puhelimia ja
yritin hälyttää apua. Ei vastausta. Yleensä näitten pitäisi
toimia. Mitä ihmemies McGyver tekisi? Voisinko rakentaa näistä
jonkinlaisen pommin, jolla räjäyttäisin nosto-oven ja karkaisin
tästä kammiosta? Valitettavasti en voinut soittaa
teekkariystävilleni ja pyytää pomminrakennusohjeita. Mitenkähän tässä oikein vielä käy, ajattelin.
”Hello? Who's there?”
Suloiset sanat
kuuluivat vaimeasti oven läpi. Joku oli kuullut mölyni! Tirkistin
pienen reiän lävitse ja näin mustan miehen kuikuilevan verkkoaidan
takaa. Huusin hänelle, että minut on lukittu sisään. Mies ei
meinannut kuulla, mutta kontallani oven raosta huutamalla sain ääneni
kuuluviin. Mies ei saanut häkkiaitaa auki. Munalukko.
Hän kysyi onko minulla
puhelinta. Huusin ettei minulla ole kenttää. Miehellä ei ollut
kännykkää. Mikä tuuri. Hän huusi, että lähtee etsimään
jostain poliisia ja että pysy siellä. No, en ollut ihan heti
lähdössä.
Sitten mies oli poissa.
Vähän hirvitti. Tuleekohan hän koskaan takaisin? Mielikuvitukseni
vallassa saatoin jo kuvitella monipäisen hirviön portaikossa asti,
matkalla kohti minua. Kokeilin vielä radiopuhelimia tuloksetta.
Minuutit venyivät ja kello lähestyi seitsemää. Kohta alkaisi
hämärtää. Eikai tässä oikeasti pidä alkaa miettimään yön
viettämistä täällä? Tämähän on kuin kauhuelokuvasta!
- - -
”Sir! Are you in
there?” Kuulin jonkun huutavan ulkoa. Tirkisin aukosta ja näin,
että se oli kuin olikin poliisi. Jes! Se mies oli hakenut apua!
Selitin oven läpi
surullisen kohtaloni ja poliisi kysyi, että olenko yksin ja onko
minulla jotakuta, jolle soittaa. Huusin poliisille järjestävän
tahon nimen ja hän yritti soittaa, josko heiltä saisi selville
rakennusfirman numeron ja sitä kautta avaimet oveen. Luurin päässä
oli kuitenkin pelkkä vastaaja.
Poliisi kiersi
rakennuksen ja yritti löytää vaihtoehtoisen uloskäynnin. Kaikki
olivat kuitenkin suljettuja ja aidan takana. Lopulta poliisin tueksi
tuli toinen konstaapeli ja yhdessä he saivat verkkoaidan oven auki.
Teräksisen nosto-oven lukko ei kuitenkaan auennut, vaikka sitä
kuinka hakattiin. Lopulta he lähtivät Bronxin poliisipiiriin
hakemaan jotain järeämpää.
Minä jäin oven taakse
odottamaan. Yhtäkkiä kaikki oli taas hiljaista. Tiesin, että kyllä
sieltä vielä joku tulee, mutta vilkas mieleni kuvitteli, että
noutaja tulee ihmisiä syövän nukkehirviön muodossa nopeammin.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulin, että joku ajoi pihaan.
Poliisin erikoisryhmä
jurnutti lukon rikki ja lopulta nosto-ovi nousi sen verran, että
pääsin vapauteen. Pihalla minua tuijotti neljä isoa poliisimiestä,
silmät täynnä epäilystä. ”Mitä teit siellä? Mistä tulit?
Onko siellä ketään muuta?”
Vastailin parhaani mukaan, että olin vain katsomassa taidenäyttelyä, mutta minut lukittiin sisälle. En ollut varastamassa mitään tai piikittämässä nurkassa. Yksi konstaapeleista otti henkkarini ja marssi partioautoonsa. Muut kyselivät minulta lisäkysymyksiä. Lopulta sain vakuutettua heidät, että olin uhri. Ja voin sanoa, että ihonvärini auttoi.
Vastailin parhaani mukaan, että olin vain katsomassa taidenäyttelyä, mutta minut lukittiin sisälle. En ollut varastamassa mitään tai piikittämässä nurkassa. Yksi konstaapeleista otti henkkarini ja marssi partioautoonsa. Muut kyselivät minulta lisäkysymyksiä. Lopulta sain vakuutettua heidät, että olin uhri. Ja voin sanoa, että ihonvärini auttoi.
Kiittelin poliiseja
vuolaasti ja partioautossa istuva poliisi antoi henkkarini takaisin.
Hän torui minua. Minun täytyy olla varovaisempi. En saa vaellella
näillä seuduilla ja mennä sisään hylättyihin rakennuksiin. Halusin
selittää jälleen, että kyseessä on taidenäyttely, jota olin
mennyt katsomaan, mutta ajattelin että parempi vain nyökytellä
nöyrästi.
Lopuksi mies kehotti
minua kävelemään suoraan metrolle ja ajamaan pois täältä.
”You're a white guy. They're gonna beat the shit out of you. This
place is the worst, they have guns around here – a lot of guns. Go
straight home.” Sellainen on Bronx.
Kävelin konstaapelin
neuvoa noudattaen pois. Käännyin hetkeksi ja katsoin tuota kauhujen
taloa vielä kerran. Puistelin sen pölyjä vaatteistani. Sieluni
silmin saatoin nähdä, kuinka jossain pimeydessä se raajarikko
hirviö raapi muovisin sormin kiviseinää ja nakersi hampaitaan.
Jälleen yksi pääsi karkuun, ja tämä oli niin lähellä.
Puistatuksen
siivittämänä jätin talon taakseni ja kävelin Bronxin katujen
läpi kohti auringonlaskua. Kerkesin viime tipassa Carnegie Halliin
eikä klassinen musiikki ole ehkä koskaan kuulostanut niin hyvältä.
-Juho
P.S.
Tässä tapauksessa rakennusmiehet olivat päästäneet minut sisälle rakennukseen, vaikka itse taidenäyttely ei olekaan maanantaisin auki. He eivät olleet lähtiessään tarkastaneet, oliko rakennus tyhjä. Ei vissiin kiinnostanut, vaikka ainakin kolme ihmistä näki minun menevän sisään ja kahdelle jopa sanoin jotain. TARINAN OPETUS: Lukekaa pieni printti.
Kyllä! Kuten April O´Neil, minäkin olen aina valmiina kamerani kanssa. Päästyäni ylös pimeistä kellareista, kuvasin koettelemukseni ja taisteluni oven kanssa. Tiedän, että oli tyhmää tuhlata kännykkäni akkua videoiden kuvaamiseen, mutta ajattelin, että "Why not? Yolo! SWAG!". Voisinhan päätyä jonkun kornin, Found Footage -elokuvan tähdeksi.
Oma koti kullan kallis! |
-Juho
P.S.
Tässä tapauksessa rakennusmiehet olivat päästäneet minut sisälle rakennukseen, vaikka itse taidenäyttely ei olekaan maanantaisin auki. He eivät olleet lähtiessään tarkastaneet, oliko rakennus tyhjä. Ei vissiin kiinnostanut, vaikka ainakin kolme ihmistä näki minun menevän sisään ja kahdelle jopa sanoin jotain. TARINAN OPETUS: Lukekaa pieni printti.
Katso myös huippujännittävä video seikkailusta!
Kyllä! Kuten April O´Neil, minäkin olen aina valmiina kamerani kanssa. Päästyäni ylös pimeistä kellareista, kuvasin koettelemukseni ja taisteluni oven kanssa. Tiedän, että oli tyhmää tuhlata kännykkäni akkua videoiden kuvaamiseen, mutta ajattelin, että "Why not? Yolo! SWAG!". Voisinhan päätyä jonkun kornin, Found Footage -elokuvan tähdeksi.