Nainen joka heitti lastaan lelulla päähän ja Mies joka teloi raajarikon

Muutama viikko sitten hyppäsin A-junaan kohti Times Squarea. Samalta asemalta kyytiin astui myös nainen ja tämän noin 7-vuotias poika. Istuin keskivaiheilla metrovaunua ja nainen lapsineen vastapäätä oikealla puolellani, muutaman penkkirivin päässä. Vaunu ei ollut täynnä, mutta joka penkkirivillä oli ihmisiä.

Olin jo asemalla odottaessani huomannut, että nainen kyseli pojalta hanakasti jotain. Täkäläisten puhetyyli on usein paljon kovempi kuin suomalaisten, joten en voinut olla kuulematta, kuten ei kukaan muukaan vaunussa. Ilmeisesti nainen valitti pojalleen, että tämä oli syönyt viimeiset McDonaldsin ranskikset, koska hän ei löytänyt niitä muovipussistaan.

Poika sanoi hiljaisella äänellä, että ei tiennyt minne ruoka oli kadonnut. Nainen alkoi ottamaan kierroksia. Hän tivasi kovaäänisesti pojaltaan: ”You know you ate them. You was lying all this time, lying to my face?!” Poika katsoi käsiinsä ja mumisi jotain. Äiti, joka istui poikansa vasemmalla puolella muutaman penkin päässä tempaisi muovipussin ilmaan ja heitti sen kovalla voimalla kohti poikaa.

Kuului iso pamahdus, kun pussi lensi pojan pään ohitse ja kolahti välilevyyn, joka erotti viereisen penkkirivin. Pussista lensi kova, muovinen lelu ja liukui suoraan vastapäätä minua istuvan naisen jalkoihin. Hän ei liikahtanutkaan ja yritti olla huomaamatta vieressä tapahtuvaa vanhemmuuden taidonnäytettä.

Poika säikähti äitinsä raivoa, mutta istui alistuneena paikallaan. Äitinsä ei ollut moksiskaan vaan komensi poikaansa: ”You better get that toy back.” Kun poika oli silminnähden kiusaantunut, nainen kohotti ääntään, ”You hear me? Get your ass down there and get the toy back!”

Poika liikahti penkiltä ja konttasi vastapäätä istuvan naisen jalkoihin lelunsa luokse. Hän otti lelun ja käveli paikalleen. Huomasin, että jokin pojan ryhdissä muuttui, kun hän istuutui takaisin penkkiin. Pelokkaalla uhmalla hän heitti lelun takaisin äidilleen. Kyseessä ei ollut väkivaltainen heitto, lähinnä pieni vaaraton roikku äidin syliin, mutta millisekunnissa tiesin, että nyt räjähtää.

Äiti säpsähti, otti lelun käteensä ja heitti sen kovalla voimalla poikansa päähän.

Tunsin äidistä leviävän väkivallan aallon vatsani pohjassa. Olin vihainen ja ymmälläni. Mitä helvettiä tässä oikein tapahtuu?

Poika ulvahti, piteli päätänsä ja mutisi kyynelien seassa kirosanoja. Hän katsoi äitiään kulmiensa alta kuin alistettu, vihainen eläin. Nainen liikahti lähemmäs, kohotti kätensä ja huomasin puristavani nyrkkejäni rystyset valkoisina. Silmäkulmastani näin, että kaikki matkustajat olivat kiusaantuneita ja pyrkivät kääntymään pois päin. Mietin nopeasti, mitä tekisin, jos äiti löisi poikaansa. Astuisin heidän väliinsä? Huutaisin, että lopettakaa?

Nainen siirtyi aivan lapsensa viereen ja huusi tälle kovalla äänellä: ”That's it, you want me to slap you around?! Don't you think I won't start a scene in this train!” Poika laski katseensa ja alistui. Nainen tuijotti häntä kiinteästi – samoin kuin alfa tuijottaa kilpailijaansa koiralaumassa. Tilanne oli ohi.

Äiti kohotti katseensa ja vilkuili hitaasti ympärilleen junassa. Hän julisti kovalla äänellä, jotta kaikki varmasti kuulivat: ”Ain't none of you know this kid. Only I knows this kid, I live with him 24/7. I know what an asshole he can be. He been disrespecting me all day. You can't disrespect.”

”That's the way I was brought up; you disrespect someone, you get your ass kicked.”

Näihin sanoihin hän päätti kasvatustieteellisen puheenvuoronsa. Seuraavalla pysäkillä he astuivat pois ja koko vaunu huokaisi hiljaa helpotuksesta ja häpeästä.

Tämä tapahtuma vaivasi minua pitkään ja pilasi tunnelmani. Mietin, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Vielä enemmän kuitenkin sydäntäni kylmäsi tapa, jolla äiti ja poika olivat kuin taistelevat villikoirat, joiden suhde perustui pelolle ja alistamiselle. En aistinut rakkauden hiventäkään, vain vihaa ja väkivaltaa.

A-junaa odottamassa. Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen.

Tänään L-junassa matkalla kotiinpäin satuin astumaan noin puolillaan olevaan vaunuun, jossa yhdellä penkillä istui vanha mies kyynärsauvan kanssa. Istuin kauemmas hänestä, sillä hän haisi lievästi kuten kodittomat monesti tekevät. Samaan vaunuun astui kolme reilun parikymppistä miestä, jotka juttelivat keskenään iloisesti.

He seisoskelivat suoraan edessäni ja heittivät läppää toisilleen sekä lähellä istuville. He olivat ihan mukavan oloisia heppuja, jotka nauttivat lämpimästä kevätpäivästä. Jossain vaiheessa vanha mies yskähti ja yksi kolmikosta käveli tämän luokse. Arvelin, että hän kysyi, oliko vanhuksella kaikki hyvin, johon mies sanoi jotain hyvin epäselvästi. Hän kai kertoi solvaillen, että jokin nainen oli varastanut hänen rahansa, tai muuta vastaavaa. En tiennyt mitä oikein tapahtui, mutta kolmikon isoin kaveri yhtäkkiä alkoi huutaa kovaäänisesti miehelle.

”Say what?! Say what?!!”

Hän käveli uhmaavasti miehen luo, ja kaikki näytti niin elokuvamaiselta ja näytellyltä, että pieni hymynkare kävi huulillani – luulin että mies oli tuttu ja kyseessä oli jokin tervehtimisrituaali. Hymyni hyytyi nopeasti.

Vanha mies istui kyynärsauvansa kanssa ja iso kaveri huusi tälle uhmaavasti yhä. ”Say what!!? Say what, let's do this!!” Vaistosin, että kohta tapahtuu. Isompi mies haastoi sata-nolla riitaa vanhan, raajarikon kodittoman kanssa. En tajunnut yhtään, miten tämä vaaraton tilanne yhtäkkiä ryöstäytyi tilanteeksi, jossa huomasin miettiväni, kenelle miehistä pärjäisin ja kuka olisi taistelutilanteessa suurin uhkani.

Vanhus oli silminnähden peloissaan, mutta ilmeisesti soitti vielä suutaan ja isompi kaveri jatkoi huutamistaan. Mies oli naama kiinni vanhuksessa ja löi lippalakin tämän päästä. Kun isompi mies kohotti kätensä, huomasin harkitsevani jälleen, mitä tekisin. Nousenko ylös ja otan kiinni isosta kaverista, ennen kuin tämä murskaa vanhuksen. Painoeroa meillä oli varmaan 20 kiloa ja mies vaikutti valmiilta mihin vaan. Hänestä huokuva väkivalta velloi vatsanpohjassani – taas.

Lippalakin lennettyä koditon vanhus voihkaisi, vetäytyi pois päin ja huusi epätoivoisesti: ”Stop, stop! I got AIDS, I got AIDS!” Isompi kaveri ei välittänyt vaan jatkoi huutamistaan ja kohotti kätensä. Kirosin tilannetta ja tiesin, että tässä voi käydä huonosti. Vanhus huusi aidsistaan todennäköisesti, jotta isompi kaveri pelkäisi hakata miehen veriseksi.

Onneksi vanhusta vastapäätä istuneet miehet nousivat vaivautuneina ylös ja puhuivat isommalle miehelle. ”Be cool, be cool!”, nämä sanoivat ja mies antoi heidän rauhoitella itseään. Juna pysähtyi ja vanhempi mies sanoi ”All right all right, I'm done, I'm sorry”, ja nilkutti keppeineen junan toiseen päähän.

Junan vaunu tyhjeni. Kaikki lähtivät kiireen vilkkaa pois, vaikka suosituin, linjan päätepysäkki oli vasta seuraavana. Vain minä, vieressäni istuva täysin välinpitämätön mies ja eräs nainen jäimme vaunuun kolmikon ja vanhuksen lisäksi. Olin päättänyt, että en lähde junasta sen takia, että pelkään, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Tilanne oli kuitenkin ilmeisesti ohitse ja isompi kaveri palasi kahden kaverinsa luo minua vastapäätä. Hän sanoi kovalla äänellä jengilleen: ”You don't talk like that about women, you show respect!” Hänen kaverinsa nyökyttelivät ja toistivat: ”You don't disrespect!” Ilmeisesti aikaisemmin kuulemani sanojenvaihto oli loukannut kolmikkoa ja isoin alfa oli halunnut opettaa vanhukselle kunnioitusta. En kuullut, mitä tasan tarkkaan oli sanottu, mutta muuta en osannut päätellä.

Isompi mies rehvasteli kavereilleen. Hän kertoi olevansa kova nyrkkeilijä ja näytti kännykästään ilmeisesti videota, jossa hän hakkaa säkkiä tai sparraa kuntosalilla. ”I'm fast, I'm big. It's what I do, I box.” Surullisena kuuntelin, kun mies pönkitti egoaan ja tämän hännystelijäkaverit nyökyttelivät.

Lopulta päätepysäkki saapui ja nousin ylös. Keväisen päivän synnyttämä, raikas tunnelmani oli poissa ja halusin vain mahdollisimman nopeasti helvettiin vaunusta. Nousin ylös ja lähdin kohti ovea.

Yhtäkkiä isompi kaveri alkoi jälleen huutaa: ”Say what?!! Say what!!”

Hän ryntäsi ohitseni vaunun takaosaan, jossa vanhus oli ilmeisesti katsonut häntä pahasti. Tällä kertaa heidän välissään ei ollut ketään. Lähdin liikkeelle kohti heitä – tarkoituksena tehdä jotain, mutta en tiennyt tarkkaan mitä.

Vanhus yritti vaivaisesti nousta ja lähteä kohti avautuvaa ovea, mutta isompi mies juoksi tämän eteen ja jyräsi tämän väkivaltaisesi kumoon. Vanhus lysähti junan kovan penkin reunaan kylki edellä ja kiljaisi. Tässä vaiheessa huomasin huutavani, että lopeta. Olin lähellä miestä ja valmiina tarttumaan häneen, mutta tunsin liikkuvani empien ja hitaasti.

Vierestäni juoksi hahmo kiinni isompaan kaveriin. Se oli vaunussa ollut nainen, jonka luulin jo lähteneen. Rohkea nainen työnsi miehen ovesta asemalaiturille sättien tälle. Olin onnellinen, että minun ei tarvinnut mennä väliin. Autoin vanhusta, joka onneksi pystyi nousemaan omin avuin jaloilleen. Hän huusi solvauksia isommalle kaverille, jota nainen pidätteli. Välillä näytti siltä, että he hyökkäisivät toistensa kimppuun kuin villieläimet.

Kävelin isomman miehen ohitse ja hidastin. Halusin nähdä, että mies ei hyökkäisi vanhuksen kimppuun, vaikka en ollut varma, mitä tekisin jos näin kävisi ja mihin vastuuni loppuisi. Kuulin, kuinka mies vaahtosi edessään seisovalle naiselle.

 ”Listen, you should know that the old man has no respect. He was disrespecting everyone...”

Minua alkoi ällöttää ja otin hatkat. Olin niin vihainen, että en jaksanut enää välittää. Syökööt vaikka toisensa – ei minun ongelmani. Laituri täyttyi ihmisistä ja huudot peittyivät hälinään.

Kävellessäni kotia tajusin, että vanhusta pahoinpidellyt mies oli se pikkupoika, jota äiti heitti lelulla päähän. Viidentoista vuoden kuluttua, todennäköisesti paljon aiemmin se poika alkaa opettamaan kunnioitusta lapsilleen, vaimolleen ja muille epäonnisille ainoalla tuntemallaan tavalla – väkivallalla. Vanhempien opit siirtyvät lapsille.

Mistä tämä kunnioituksen käsite oikein tulee? Mistä lähtien kunnioitus on jotain, jota ylläpidetään väkivallalla ja pelolla? Minun maailmassani kunnioitus ansaitaan kypsyydellä, taidolla ja suurisieluisuudella. En haluaisi uskoa, että joillekin ihmisille kunnioitus on kuin koiralauman hierarkia. En halua katsoa, kun ihmiset noin vain pahoinpitelevät lapsia ja vanhuksia ja kuvittelevat tekevänsä oikein.

Surullisen tästä tarinasta tekee myös se, että kaikki sen hahmot ovat minua lukuunottamatta tummaihoisia. Köyhistä oloista, getoista ja elämän koulun kasvattamina vähemmistöt pitävät yllä kulttuuria, jossa vielä paikoin ihannoidaan väkivaltaa ja ongelmat ratkaistaan hurmeisesti. Lapset eivät pääse kouluihin tai pois lähiöistään. Historiallisesti mustat ovat pitkään olleet alistettuja, vailla ihmisoikeuksia. Kunnioitusta on opetettu ensin ruoskalla, sitten syrjinnällä ja nyky-amerikassa systeemin sisään kätketyllä rasismilla. Valkoinen mies on kohdellut alaisiaan kuin koiria.

Suoraan sanottuna en aina tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.

- Juho

P.S.

New York on kaikesta huolimatta ihana kaupunki ja tunnen oloni täällä turvalliseksi. Rikollisuus on ollut laskussa koko 2000-luvun, ja nämä kuvailemani tapaukset ovat todennäköisesti poikkeuksia, mutta silti kertovat jotain taustalla piilevästä kulttuurista. Tummaihoiset ovat rikos- ja väkivaltatilastoissa kärjessä, mutta syyt tähän eivät liity ihonvärin tuottamiin erityispiirteisiin, vaan slummiutumisen mukanaan tuomaan köyhyyteen ja huumeongelmiin, sekä rankaisulaitoksen epätasa-arvoisuuteen.

Valitettavasti New Yorkista ei kirjoiteta niitä lähimmäisenrakkauden todistuksia, joita itsekin olen kokenut huomattavasti enemmän kuin tylyyttä - lupaan kertoa jatkossa myös niistä.