Maailmalla reissaaminen on suurimmaksi osaksi erittäin turvallista ja vaikeuksista on helppo pysyä kaukana tervettä järkeä käyttämällä. Olen maaliskuusta asti tehnyt ulkoministeriölle ja Madventuresille erilaisia matkustusturvallisuus-aiheisia videoita. Uusimmat voit tsekata alta:
Etenkin näiden videoiden taustalla ovat oikeat tapahtumat, osa minulle tapahtuneita ja osa tuntemilleni ihmisille. Kerron teille nyt tositarinan Kolumbiasta, Cartagenan kuumista kaduista ja päälleni karanneesta puukottajasta.
Elämme marraskuuta 2015, olen juuri saapunut Kolumbiaan pahamaineisesta Venezuelasta ja minut ympäröi ihana turvallisuudentunne. Cartagena on täynnä länkkäreitä, joihin en ole kolmeen kuukauteen törmännyt, minun ei tarvitse pelätä, että vastaantuleva 13-vuotias vetää povitaskustaan pistoolin ja vaatii kännykkääni. Cartagenan hurjimmat vuodet ovat takanapäin ja nyt se on taskuvarkauksia lukuunottamatta suhteellisen turvallinen paikka.
Olen tavannut uusia ihmisiä, saanut uusia kavereita ja Cartagenan travellerighetto-alue Plaza Trinidadin ympärillä houkuttelee joka ilta. On mukava istuskella ja nauttia lämpimistä illoista milloin kitaraa pimputtaen ja milloin rommia maistellen.
Nyt on eräs tuollainen ilta. Olen Plaza Trinidadilla, istun joidenkin ihme hippien piirissä ja yksi heistä rämpyttää kitaralla Bob Marleyta. Ympärillämme argentiinalaiset, rähjäisen näköiset reissaajat myyvät tekemiään rannekoruja ja osa heistä jonglööraa rahan toivossa. Aukio on pieni, mutta täynnä elämää.
Hyvä venäläinen ystäväni pelaa shakkia kolumbialaisen ukon kanssa. Hän häviää ensimmäisen pelin ja kiroilee venäjäksi. Hän on hyvä voittamaan mutta huono häviäjä, lohdutan häntä Ron Medellin -rommilla. Se auttaa ja hän voittaa seuraavan pelin (Venäjä, doping??).
Eräs reissaaja antaa minulle kitaran ja soitan pari rutinoitunutta biisiä, jotka olen erinäisissä juhlissa soittanut varmaan miljoona kertaa. Tunnen oloni nuoreksi 29-vuotiaaksi ja elämä on edessäni. Ah, kylläpä on mukavaa, ajattelen. Eräs tyttö katsoo minua alta kulmain ja alkaa juttelemaan. Hän on kolumbialainen neito ja haluaa tietää, kuinka olen oppinut soittamaan kitaraa.
Hänen tummat silmänsä ovat syvät ja selitän hänelle Suomesta ja talvesta ja lumesta ja kaikista niistä kliseistä, mistä on hyvä aloittaa lirkuttelu. Venäläinen ystäväni läimäyttää minua naapurimaisella voimalla lapaluihin. Hän on voittanut jälleen ja haluaa pelata minua vastaan. Yritän viestiä hänelle, että nyt on juttu meneillään, pliis.
Sitä paitsi olen ihan paska shakissa, enkä halua nöyryyttää itseäni juuri nyt. Vastaan ”Njet Molotov” ja yhdessä nauramme. Meillä on hauska porukka kasassa ja sekoitamme Medellin-rommia hedelmämehuun. Kolumbialaistyttö hymyilee viehättävästi ja kysyy, pidänkö punotuista rannekkeista. No kukapa ei.
Hetken kuluttua kävelen erään ikkunan luo. Se on aukiolle vievän kadun kolmanneksi lähin ikkuna. Koputan siihen ja pian minulle ojennetaan kolme suurta olutta – pilkkahintaan. Olen ollut Cartagenassa aika pitkään ja tiedän, minkä ikkunan takaa löytyy paikallinen pontikkapoika.
Palaan aukiolle ja jossain sen hulinan keskellä näen punapaitaisen hahmon. Olen nähnyt hänet aiemminkin, kerjäämässä kadun kulmassa. Hän on hoikka tummaihoinen kolumbialainen, käkkärät hiukset ja täysin sekopäinen katse silmissä. Todennäköisesti kovan luokan narkkari tai hieman jälkeen jäänyt – ehkä molempia. Hänellä on aina kuolaa suupielessä.
En ajattele asiaa sen enempää. Liityn takaisin seurueeseen ja juttelemme niitä näitä, laulamme lauluja ja nautimme joutilaisuudesta ja lämmöstä. Jossain vaiheessa, niinkuin yleensä illan vietoissa tapahtuu, tunnen painetta alavatsassani. Saman paineen tuntee myös venäläinen ystäväni sekä kolumbialainen neitokainen. Rakkomme kehottavat meitä virtsaamaan.
Kävelemme eräälle pimeälle sivukujalle. Mietin itsekseni, että tämä on jotain mitä en ikinä olisi tehnyt Venezuelassa. Pimeät kujat yöaikaan ovat kutsu varkauksille ja väkivallalle. Tunnen kuitenkin oloni turvalliseksi. Minä ja venäläinen ystäväni käytämme hyväksi luonnon suomia lahjojamme ja heitämme kepilliset miehekkään huolettomasti tien varteen. Herrasmiesmäisesti vartioimme kolumbialaisen neitomme yksityisyyttä.
Juuri tällä hetkellä näen hahmon kujan suussa. Se kävelee meitä kohti, pysytellen varjoissa. Minulla ei ole silmälaseja päässäni, joten en voi nähdä kovin tarkasti, mutta olen näkeväni jotain hahmon kädessä. Varmuudella tunnistan punaisen paidan.
Kehoni jännittyy ja nykäisen kaveriani hihasta. Näetkö tuon? Hyypiö lähestyy meitä. Kolumbialainen neito on yhtäkkiä rinnallamme ja puhuu punapaitaiselle. En ymmärrä kovin hyvin, mitä hän sanoo, mutta hän tuntuu rauhoittelevan kaveria. Tuijotan miehen käteen ja olen melko varma, että hän pitelee jotain.
Tyttö puhuu tyypille, erotan puheesta ”guerrero”, mikä tarkoittaa soturia. Guerrero kääntyy takaisin ja kävelee pois kohti aukiota. Seuraamme kolmistaan perässä. Kerron venäläiselle kaverilleni, että tuolla hyypiöllä oli puukko kädessä. Hän kohauttaa harteitaan ja sanoo, että hänen mielestään se oli piippu.
Ehkäpä se olikin vain piippu, ajattelen.
Takaisin aukiolla. Istuskelemme samassa porukassa, yhtäkkiä punapaitainen on luonamme. Hän tuijottaa meitä hurjilla silmillä. Niskavillani nousevat hieman. Tyttö puhuttelee kaveria ja jostain syystä hyypiö on hyvin levoton. En ymmärrä tarpeeksi espanjaa kyetäkseni seuraamaan heidän keskusteluaan, mutta hetkisen jälkeen tyttö antaa kaverille hieman pilveä ja punapaitainen vilkaisee meitä kylmästi ja häipyy.
En tämän tapauksen jälkeen enää kiinnitä kaveriin huomiota vaan jatkan illan viettoamme. Lopulta kello on päälle kolme ja aukio jo aika tyhjänä. Venäläinen ystäväni ilmoittaa lähtevänsä bordelliin ja katoaa taksilla. Jaahas, ajattelen, mutta eipä se ole ensimmäinen kerta.
Olemme kahdestaan aukiolla tytön kanssa. Olosuhteet ovat täydelliset ja lähestymme toisiamme. Jostain syystä en kuitenkaan tunne taikuutta välillämme, jokin ei tunnu oikealta. Suutelemme, mutta galaksit eivät räjähtele, enkä tunne maan liikkuvan allani. Sanon, että nyt minun on mentävä takaisin hostelliin. Hän antaa minulle tekemänsä rannekkeen.
Vaihdamme puhelinnumeroita ja lähden kävelemään aukiolta kohti hostelliani. Hostellini sijaitsee kirjaimellisesti ehkäpä kahdensadan metrin päässä aukiosta, eli no problem kävellä. Matkalla hostelliin sivuutan sen saman pimeän kujan, joka toimi vessanamme aiemmin. Kuulen, kuinka joku kadulla nukkuva kuorsaa kovaäänisesti. Kuorsaukseen sekoittuu hyytävä huuto. Joku näkee pahaa unta.
Hostellini oven vieressä on puu, ja sen nähdessäni tunnen pakottavaa tarvetta virtsata. Siinä on varmasti jotain alkukantaista, puu ja pissa kuluvat yhteen. Astelen puun luo ja valmistaudun avaamaan sepalukseni. En kuitenkaan kerkeä, sillä aistini heräävät.
Kuulen vaimeita juoksuaskelia takaani, kova koura tarttuu minua oikeasta olkapäästä ja katulampun valo heijastuu jostain metallisesta. Käännyn puolittain ja näen punaisen paidan. Kurkullani on puukko.
Ala-asteikäisenä aloitin painiharrastuksen. Se oli mukavaa hommaa, kunnes täytyi alkaa käyttää trikoita. Viidennellä tai kuudennella luokalla aloin harrastamaan itämaista kamppailulajia nimeltä Aikido. Se oli hyvä päätös ja kiitokset vanhemmilleni, jotka tukivat harrastusta ja mahdollistivat sen.
Aikido on itsepuolustuslaji, joka perustuu erilaisiin lukkoihin, horjutuksiin ja heittoihin. Harrastin aktiivisesti parikymppiseksi asti, jonka jälkeen en yliopistokiireiltäni enää juuri dojolle ehtinyt. Saavutin ruskean vyön ja nuorena aloitettu harrastus iskosti monia asioita selkärankaani.
Yksi tärkeimmistä on reagointikyky. Yleensä aikidotekniikat alkavat jonkinlaisesta kontaktista. Hyökkääjä tarttuu sinua ranteesta, olkapäästä tai yrittää lyödä. Tällöin tekniikan tekijä reagoi hyökkäykseen ja yleensä pyrkii pääsemään pois sen tieltä.
En väitä olevani mikään aikido-mestari, mutta pienestä pitäen harjoitellut asiat voivat putkahtaa pinnalle juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsee. Näin tapahtui, kun minua tartuttiin olkapäästä.
Säikähdän, mutta en ehdi ajatella. Käännyn puolittain ja otan oikealla jalalla askeleen taakse. Luon itseni ja punapaitaisen välille tilaa. Tartun yhtäaikaisesti hyökkääjän vasempaan käteen, joka puristaa olkapäätäni. Samassa liikkeessä tartun kurkullani olevaan käteen. Tässä vaiheessa tajuan, että kädessä on puukko.
Olen tilanteessa, jossa voin ristiä hyökkääjän käsivarret pitääkseni puukon kaukana minusta. Liikkeeni eivät ole mitään toimintaelokuvien kaunista koreografiaa, vaan saan juuri ja juuri hankittua tarpeeksi liikemäärää työntääkseni hyökkääjän pois. Hän horjahtaa kauemmaksi ja minä käännyn välittömästi juostakseni karkuun.
Valitettavasti kompuroin takanani olevan puun juuriin ja kaadun puolittain.
Olen lähes kontallani, selkä kohden hyökkääjää. Tässä vaiheessa tunnistan ensimmäisen koherentin ajatuksen. ”Voi saatana se puukottaa mua selkään!”
Huudan ja kompuroin eteenpäin. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saan itseni tasapainoon ja katson taaksepäin. Hyökkääjä on juuri kääntynyt karatakseen. Jostain alkukantaisesta syystä pysähdyn ja otan muutaman juoksuaskelen hänen peräänsä huutaen suomenkielisiä törkeyksiä. Selässäni ei ole puukkoa, kämmenessäni on muutama naarmu äheltämiseni tiimoilta, mutta muuten olen vahingoittumaton.
Kuulen juoksuaskelia aukiolta päin. Kolumbialainen tyttö saapuu luokseni ja kysyy hädissään, mitä tapahtui. Huohotan adrenaliinimyrskyssä ja osoitan kujalle, jonne punapaitainen Guerrero juoksi. Nainen huutaa ja juoksee punapaitaisen perään. Pääni jyskyttää läpi ajatusta: he tuntevat toisensa.
Keräilen ajatuksiani ja katson ranteessani olevaa, tytön minulle antamaa ranneketta.
Ehkä tämä tyttö ja punapaitainen työskentelivät yhdessä? Ehkä ensimmäinen kusireissu oli punapaitaisen ensimmäinen yritys ryöstää minut ja venäläinen ystäväni. Ehkä hän seurasi minua koko illan ja tytön merkistä lähti perääni. Mutta miksi tyttö halusi suudella minua, kuoleman suudelmia? Ehkä tyttö seurasi kauempaa tapahtumia ja lähti punapaitaisen perään jakaakseen oletetun ryöstösaaliin.
Joka tapauksessa katson taskuihini. Kännykkäni ja lompakkoni ovat tallella. Olen elossa ja vahingoittumaton. Soimaan itseäni, sillä minun olisi pitänyt vilkuilla taakseni kävellessäni hostellille. Minun olisi pitänyt seurata paremmin ympäristöäni.
Ennen kaikkea minun ei olisi pitänyt rueta painimaan puukkomiehen kanssa. Se on äärimmäisen vaarallista ja tyhmää. Aina on parempi idea luopua omaisuudestaan ja säilyttää henki ja terveys.
Reagoin hyökkäykseen refleksinomaisesti, eikä siinä ollut oikeastaan ajatukselle aikaa. Jos olisin aluksi nähnyt tilanteen ja tajunnut, että kyseessä on puukkomies, olisin todennäköisesti luopunut kamoistani.
Kirjoitan venäläiselle ystävälleni viestin. ”Kimppuuni hyökkäsi puukkomies. Ole varovainen, kun palaat hostellille. Olen kunnossa.” Muutaman minuutin päästä saan vastauksen: ”Voi helvetti!” Hän saapuu paikalle taksilla kesken kolumbialaisen bordellireissun. Siitä vasta tunnistaa tosi ystävän.
En koskaan enään nähnyt tuota kolumbialaista tyttöä tahi punapaitaista bandiittoa, mutta ranneke on yhä tallella, matkamuistona läheltä piti -tilanteesta.
Tämän puukkoepisodin jälkeen olen ollut huomattavasti tarkkaavaisempi ja pyrkinyt tunnistamaan tilanteita, ennen kuin ne kärjistyvät. Matkustusturvallisuus rakentuu tietoisuuden ympärille, ja huolellinen reissaaja ei joudu ikäviin tilanteisiin. Lisäksi jokaisen reissaajan on hyvä muistaa, ettei mikään materiaalinen omaisuus ole loppujen lopuksi niin tärkeää.
Etenkin näiden videoiden taustalla ovat oikeat tapahtumat, osa minulle tapahtuneita ja osa tuntemilleni ihmisille. Kerron teille nyt tositarinan Kolumbiasta, Cartagenan kuumista kaduista ja päälleni karanneesta puukottajasta.
Elämme marraskuuta 2015, olen juuri saapunut Kolumbiaan pahamaineisesta Venezuelasta ja minut ympäröi ihana turvallisuudentunne. Cartagena on täynnä länkkäreitä, joihin en ole kolmeen kuukauteen törmännyt, minun ei tarvitse pelätä, että vastaantuleva 13-vuotias vetää povitaskustaan pistoolin ja vaatii kännykkääni. Cartagenan hurjimmat vuodet ovat takanapäin ja nyt se on taskuvarkauksia lukuunottamatta suhteellisen turvallinen paikka.
Olen tavannut uusia ihmisiä, saanut uusia kavereita ja Cartagenan travellerighetto-alue Plaza Trinidadin ympärillä houkuttelee joka ilta. On mukava istuskella ja nauttia lämpimistä illoista milloin kitaraa pimputtaen ja milloin rommia maistellen.
 |
| Plaza Trinidad, Cartagenan kivoimpia illanvietto-mestoja. |
Nyt on eräs tuollainen ilta. Olen Plaza Trinidadilla, istun joidenkin ihme hippien piirissä ja yksi heistä rämpyttää kitaralla Bob Marleyta. Ympärillämme argentiinalaiset, rähjäisen näköiset reissaajat myyvät tekemiään rannekoruja ja osa heistä jonglööraa rahan toivossa. Aukio on pieni, mutta täynnä elämää.
Hyvä venäläinen ystäväni pelaa shakkia kolumbialaisen ukon kanssa. Hän häviää ensimmäisen pelin ja kiroilee venäjäksi. Hän on hyvä voittamaan mutta huono häviäjä, lohdutan häntä Ron Medellin -rommilla. Se auttaa ja hän voittaa seuraavan pelin (Venäjä, doping??).
 |
| Venäläinen ystäväni shakin lumoissa Plaza Trinidadilla. |
Eräs reissaaja antaa minulle kitaran ja soitan pari rutinoitunutta biisiä, jotka olen erinäisissä juhlissa soittanut varmaan miljoona kertaa. Tunnen oloni nuoreksi 29-vuotiaaksi ja elämä on edessäni. Ah, kylläpä on mukavaa, ajattelen. Eräs tyttö katsoo minua alta kulmain ja alkaa juttelemaan. Hän on kolumbialainen neito ja haluaa tietää, kuinka olen oppinut soittamaan kitaraa.
Hänen tummat silmänsä ovat syvät ja selitän hänelle Suomesta ja talvesta ja lumesta ja kaikista niistä kliseistä, mistä on hyvä aloittaa lirkuttelu. Venäläinen ystäväni läimäyttää minua naapurimaisella voimalla lapaluihin. Hän on voittanut jälleen ja haluaa pelata minua vastaan. Yritän viestiä hänelle, että nyt on juttu meneillään, pliis.
Sitä paitsi olen ihan paska shakissa, enkä halua nöyryyttää itseäni juuri nyt. Vastaan ”Njet Molotov” ja yhdessä nauramme. Meillä on hauska porukka kasassa ja sekoitamme Medellin-rommia hedelmämehuun. Kolumbialaistyttö hymyilee viehättävästi ja kysyy, pidänkö punotuista rannekkeista. No kukapa ei.
Hetken kuluttua kävelen erään ikkunan luo. Se on aukiolle vievän kadun kolmanneksi lähin ikkuna. Koputan siihen ja pian minulle ojennetaan kolme suurta olutta – pilkkahintaan. Olen ollut Cartagenassa aika pitkään ja tiedän, minkä ikkunan takaa löytyy paikallinen pontikkapoika.
Palaan aukiolle ja jossain sen hulinan keskellä näen punapaitaisen hahmon. Olen nähnyt hänet aiemminkin, kerjäämässä kadun kulmassa. Hän on hoikka tummaihoinen kolumbialainen, käkkärät hiukset ja täysin sekopäinen katse silmissä. Todennäköisesti kovan luokan narkkari tai hieman jälkeen jäänyt – ehkä molempia. Hänellä on aina kuolaa suupielessä.
En ajattele asiaa sen enempää. Liityn takaisin seurueeseen ja juttelemme niitä näitä, laulamme lauluja ja nautimme joutilaisuudesta ja lämmöstä. Jossain vaiheessa, niinkuin yleensä illan vietoissa tapahtuu, tunnen painetta alavatsassani. Saman paineen tuntee myös venäläinen ystäväni sekä kolumbialainen neitokainen. Rakkomme kehottavat meitä virtsaamaan.
Kävelemme eräälle pimeälle sivukujalle. Mietin itsekseni, että tämä on jotain mitä en ikinä olisi tehnyt Venezuelassa. Pimeät kujat yöaikaan ovat kutsu varkauksille ja väkivallalle. Tunnen kuitenkin oloni turvalliseksi. Minä ja venäläinen ystäväni käytämme hyväksi luonnon suomia lahjojamme ja heitämme kepilliset miehekkään huolettomasti tien varteen. Herrasmiesmäisesti vartioimme kolumbialaisen neitomme yksityisyyttä.
Juuri tällä hetkellä näen hahmon kujan suussa. Se kävelee meitä kohti, pysytellen varjoissa. Minulla ei ole silmälaseja päässäni, joten en voi nähdä kovin tarkasti, mutta olen näkeväni jotain hahmon kädessä. Varmuudella tunnistan punaisen paidan.
Kehoni jännittyy ja nykäisen kaveriani hihasta. Näetkö tuon? Hyypiö lähestyy meitä. Kolumbialainen neito on yhtäkkiä rinnallamme ja puhuu punapaitaiselle. En ymmärrä kovin hyvin, mitä hän sanoo, mutta hän tuntuu rauhoittelevan kaveria. Tuijotan miehen käteen ja olen melko varma, että hän pitelee jotain.
Tyttö puhuu tyypille, erotan puheesta ”guerrero”, mikä tarkoittaa soturia. Guerrero kääntyy takaisin ja kävelee pois kohti aukiota. Seuraamme kolmistaan perässä. Kerron venäläiselle kaverilleni, että tuolla hyypiöllä oli puukko kädessä. Hän kohauttaa harteitaan ja sanoo, että hänen mielestään se oli piippu.
Ehkäpä se olikin vain piippu, ajattelen.
Takaisin aukiolla. Istuskelemme samassa porukassa, yhtäkkiä punapaitainen on luonamme. Hän tuijottaa meitä hurjilla silmillä. Niskavillani nousevat hieman. Tyttö puhuttelee kaveria ja jostain syystä hyypiö on hyvin levoton. En ymmärrä tarpeeksi espanjaa kyetäkseni seuraamaan heidän keskusteluaan, mutta hetkisen jälkeen tyttö antaa kaverille hieman pilveä ja punapaitainen vilkaisee meitä kylmästi ja häipyy.
En tämän tapauksen jälkeen enää kiinnitä kaveriin huomiota vaan jatkan illan viettoamme. Lopulta kello on päälle kolme ja aukio jo aika tyhjänä. Venäläinen ystäväni ilmoittaa lähtevänsä bordelliin ja katoaa taksilla. Jaahas, ajattelen, mutta eipä se ole ensimmäinen kerta.
Olemme kahdestaan aukiolla tytön kanssa. Olosuhteet ovat täydelliset ja lähestymme toisiamme. Jostain syystä en kuitenkaan tunne taikuutta välillämme, jokin ei tunnu oikealta. Suutelemme, mutta galaksit eivät räjähtele, enkä tunne maan liikkuvan allani. Sanon, että nyt minun on mentävä takaisin hostelliin. Hän antaa minulle tekemänsä rannekkeen.
Vaihdamme puhelinnumeroita ja lähden kävelemään aukiolta kohti hostelliani. Hostellini sijaitsee kirjaimellisesti ehkäpä kahdensadan metrin päässä aukiosta, eli no problem kävellä. Matkalla hostelliin sivuutan sen saman pimeän kujan, joka toimi vessanamme aiemmin. Kuulen, kuinka joku kadulla nukkuva kuorsaa kovaäänisesti. Kuorsaukseen sekoittuu hyytävä huuto. Joku näkee pahaa unta.
Hostellini oven vieressä on puu, ja sen nähdessäni tunnen pakottavaa tarvetta virtsata. Siinä on varmasti jotain alkukantaista, puu ja pissa kuluvat yhteen. Astelen puun luo ja valmistaudun avaamaan sepalukseni. En kuitenkaan kerkeä, sillä aistini heräävät.
Kuulen vaimeita juoksuaskelia takaani, kova koura tarttuu minua oikeasta olkapäästä ja katulampun valo heijastuu jostain metallisesta. Käännyn puolittain ja näen punaisen paidan. Kurkullani on puukko.
Ala-asteikäisenä aloitin painiharrastuksen. Se oli mukavaa hommaa, kunnes täytyi alkaa käyttää trikoita. Viidennellä tai kuudennella luokalla aloin harrastamaan itämaista kamppailulajia nimeltä Aikido. Se oli hyvä päätös ja kiitokset vanhemmilleni, jotka tukivat harrastusta ja mahdollistivat sen.
Aikido on itsepuolustuslaji, joka perustuu erilaisiin lukkoihin, horjutuksiin ja heittoihin. Harrastin aktiivisesti parikymppiseksi asti, jonka jälkeen en yliopistokiireiltäni enää juuri dojolle ehtinyt. Saavutin ruskean vyön ja nuorena aloitettu harrastus iskosti monia asioita selkärankaani.
Yksi tärkeimmistä on reagointikyky. Yleensä aikidotekniikat alkavat jonkinlaisesta kontaktista. Hyökkääjä tarttuu sinua ranteesta, olkapäästä tai yrittää lyödä. Tällöin tekniikan tekijä reagoi hyökkäykseen ja yleensä pyrkii pääsemään pois sen tieltä.
En väitä olevani mikään aikido-mestari, mutta pienestä pitäen harjoitellut asiat voivat putkahtaa pinnalle juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsee. Näin tapahtui, kun minua tartuttiin olkapäästä.
Säikähdän, mutta en ehdi ajatella. Käännyn puolittain ja otan oikealla jalalla askeleen taakse. Luon itseni ja punapaitaisen välille tilaa. Tartun yhtäaikaisesti hyökkääjän vasempaan käteen, joka puristaa olkapäätäni. Samassa liikkeessä tartun kurkullani olevaan käteen. Tässä vaiheessa tajuan, että kädessä on puukko.
Olen tilanteessa, jossa voin ristiä hyökkääjän käsivarret pitääkseni puukon kaukana minusta. Liikkeeni eivät ole mitään toimintaelokuvien kaunista koreografiaa, vaan saan juuri ja juuri hankittua tarpeeksi liikemäärää työntääkseni hyökkääjän pois. Hän horjahtaa kauemmaksi ja minä käännyn välittömästi juostakseni karkuun.
 |
| Vanha Aikido-mestari Steven Seagal vääntelemässä käsiä. |
Valitettavasti kompuroin takanani olevan puun juuriin ja kaadun puolittain.
Olen lähes kontallani, selkä kohden hyökkääjää. Tässä vaiheessa tunnistan ensimmäisen koherentin ajatuksen. ”Voi saatana se puukottaa mua selkään!”
Huudan ja kompuroin eteenpäin. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saan itseni tasapainoon ja katson taaksepäin. Hyökkääjä on juuri kääntynyt karatakseen. Jostain alkukantaisesta syystä pysähdyn ja otan muutaman juoksuaskelen hänen peräänsä huutaen suomenkielisiä törkeyksiä. Selässäni ei ole puukkoa, kämmenessäni on muutama naarmu äheltämiseni tiimoilta, mutta muuten olen vahingoittumaton.
Kuulen juoksuaskelia aukiolta päin. Kolumbialainen tyttö saapuu luokseni ja kysyy hädissään, mitä tapahtui. Huohotan adrenaliinimyrskyssä ja osoitan kujalle, jonne punapaitainen Guerrero juoksi. Nainen huutaa ja juoksee punapaitaisen perään. Pääni jyskyttää läpi ajatusta: he tuntevat toisensa.
Keräilen ajatuksiani ja katson ranteessani olevaa, tytön minulle antamaa ranneketta.
Ehkä tämä tyttö ja punapaitainen työskentelivät yhdessä? Ehkä ensimmäinen kusireissu oli punapaitaisen ensimmäinen yritys ryöstää minut ja venäläinen ystäväni. Ehkä hän seurasi minua koko illan ja tytön merkistä lähti perääni. Mutta miksi tyttö halusi suudella minua, kuoleman suudelmia? Ehkä tyttö seurasi kauempaa tapahtumia ja lähti punapaitaisen perään jakaakseen oletetun ryöstösaaliin.
Joka tapauksessa katson taskuihini. Kännykkäni ja lompakkoni ovat tallella. Olen elossa ja vahingoittumaton. Soimaan itseäni, sillä minun olisi pitänyt vilkuilla taakseni kävellessäni hostellille. Minun olisi pitänyt seurata paremmin ympäristöäni.
Ennen kaikkea minun ei olisi pitänyt rueta painimaan puukkomiehen kanssa. Se on äärimmäisen vaarallista ja tyhmää. Aina on parempi idea luopua omaisuudestaan ja säilyttää henki ja terveys.
Reagoin hyökkäykseen refleksinomaisesti, eikä siinä ollut oikeastaan ajatukselle aikaa. Jos olisin aluksi nähnyt tilanteen ja tajunnut, että kyseessä on puukkomies, olisin todennäköisesti luopunut kamoistani.
Kirjoitan venäläiselle ystävälleni viestin. ”Kimppuuni hyökkäsi puukkomies. Ole varovainen, kun palaat hostellille. Olen kunnossa.” Muutaman minuutin päästä saan vastauksen: ”Voi helvetti!” Hän saapuu paikalle taksilla kesken kolumbialaisen bordellireissun. Siitä vasta tunnistaa tosi ystävän.
En koskaan enään nähnyt tuota kolumbialaista tyttöä tahi punapaitaista bandiittoa, mutta ranneke on yhä tallella, matkamuistona läheltä piti -tilanteesta.
 |
| Mystinen puukotus-ranneke. |
Tämän puukkoepisodin jälkeen olen ollut huomattavasti tarkkaavaisempi ja pyrkinyt tunnistamaan tilanteita, ennen kuin ne kärjistyvät. Matkustusturvallisuus rakentuu tietoisuuden ympärille, ja huolellinen reissaaja ei joudu ikäviin tilanteisiin. Lisäksi jokaisen reissaajan on hyvä muistaa, ettei mikään materiaalinen omaisuus ole loppujen lopuksi niin tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti