Kun puukkomies hyökkäsi Kolumbiassa

Maailmalla reissaaminen on suurimmaksi osaksi erittäin turvallista ja vaikeuksista on helppo pysyä kaukana tervettä järkeä käyttämällä. Olen maaliskuusta asti tehnyt ulkoministeriölle ja Madventuresille erilaisia matkustusturvallisuus-aiheisia videoita. Uusimmat voit tsekata alta:

Etenkin näiden videoiden taustalla ovat oikeat tapahtumat, osa minulle tapahtuneita ja osa tuntemilleni ihmisille. Kerron teille nyt tositarinan Kolumbiasta, Cartagenan kuumista kaduista ja päälleni karanneesta puukottajasta.

Elämme marraskuuta 2015, olen juuri saapunut Kolumbiaan pahamaineisesta Venezuelasta ja minut ympäröi ihana turvallisuudentunne. Cartagena on täynnä länkkäreitä, joihin en ole kolmeen kuukauteen törmännyt, minun ei tarvitse pelätä, että vastaantuleva 13-vuotias vetää povitaskustaan pistoolin ja vaatii kännykkääni. Cartagenan hurjimmat vuodet ovat takanapäin ja nyt se on taskuvarkauksia lukuunottamatta suhteellisen turvallinen paikka.

Olen tavannut uusia ihmisiä, saanut uusia kavereita ja Cartagenan travellerighetto-alue Plaza Trinidadin ympärillä houkuttelee joka ilta. On mukava istuskella ja nauttia lämpimistä illoista milloin kitaraa pimputtaen ja milloin rommia maistellen.

Plaza Trinidad, Cartagenan kivoimpia illanvietto-mestoja.

Nyt on eräs tuollainen ilta. Olen Plaza Trinidadilla, istun joidenkin ihme hippien piirissä ja yksi heistä rämpyttää kitaralla Bob Marleyta. Ympärillämme argentiinalaiset, rähjäisen näköiset reissaajat myyvät tekemiään rannekoruja ja osa heistä jonglööraa rahan toivossa. Aukio on pieni, mutta täynnä elämää.

Hyvä venäläinen ystäväni pelaa shakkia kolumbialaisen ukon kanssa. Hän häviää ensimmäisen pelin ja kiroilee venäjäksi. Hän on hyvä voittamaan mutta huono häviäjä, lohdutan häntä Ron Medellin -rommilla. Se auttaa ja hän voittaa seuraavan pelin (Venäjä, doping??).

Venäläinen ystäväni shakin lumoissa Plaza Trinidadilla.

Eräs reissaaja antaa minulle kitaran ja soitan pari rutinoitunutta biisiä, jotka olen erinäisissä juhlissa soittanut varmaan miljoona kertaa. Tunnen oloni nuoreksi 29-vuotiaaksi ja elämä on edessäni. Ah, kylläpä on mukavaa, ajattelen. Eräs tyttö katsoo minua alta kulmain ja alkaa juttelemaan. Hän on kolumbialainen neito ja haluaa tietää, kuinka olen oppinut soittamaan kitaraa.

Hänen tummat silmänsä ovat syvät ja selitän hänelle Suomesta ja talvesta ja lumesta ja kaikista niistä kliseistä, mistä on hyvä aloittaa lirkuttelu. Venäläinen ystäväni läimäyttää minua naapurimaisella voimalla lapaluihin. Hän on voittanut jälleen ja haluaa pelata minua vastaan. Yritän viestiä hänelle, että nyt on juttu meneillään, pliis.

Sitä paitsi olen ihan paska shakissa, enkä halua nöyryyttää itseäni juuri nyt. Vastaan ”Njet Molotov” ja yhdessä nauramme. Meillä on hauska porukka kasassa ja sekoitamme Medellin-rommia hedelmämehuun. Kolumbialaistyttö hymyilee viehättävästi ja kysyy, pidänkö punotuista rannekkeista. No kukapa ei.

Hetken kuluttua kävelen erään ikkunan luo. Se on aukiolle vievän kadun kolmanneksi lähin ikkuna. Koputan siihen ja pian minulle ojennetaan kolme suurta olutta – pilkkahintaan. Olen ollut Cartagenassa aika pitkään ja tiedän, minkä ikkunan takaa löytyy paikallinen pontikkapoika.

Palaan aukiolle ja jossain sen hulinan keskellä näen punapaitaisen hahmon. Olen nähnyt hänet aiemminkin, kerjäämässä kadun kulmassa. Hän on hoikka tummaihoinen kolumbialainen, käkkärät hiukset ja täysin sekopäinen katse silmissä. Todennäköisesti kovan luokan narkkari tai hieman jälkeen jäänyt – ehkä molempia. Hänellä on aina kuolaa suupielessä.

En ajattele asiaa sen enempää. Liityn takaisin seurueeseen ja juttelemme niitä näitä, laulamme lauluja ja nautimme joutilaisuudesta ja lämmöstä. Jossain vaiheessa, niinkuin yleensä illan vietoissa tapahtuu, tunnen painetta alavatsassani. Saman paineen tuntee myös venäläinen ystäväni sekä kolumbialainen neitokainen. Rakkomme kehottavat meitä virtsaamaan.

Kävelemme eräälle pimeälle sivukujalle. Mietin itsekseni, että tämä on jotain mitä en ikinä olisi tehnyt Venezuelassa. Pimeät kujat yöaikaan ovat kutsu varkauksille ja väkivallalle. Tunnen kuitenkin oloni turvalliseksi. Minä ja venäläinen ystäväni käytämme hyväksi luonnon suomia lahjojamme ja heitämme kepilliset miehekkään huolettomasti tien varteen. Herrasmiesmäisesti vartioimme kolumbialaisen neitomme yksityisyyttä.

Juuri tällä hetkellä näen hahmon kujan suussa. Se kävelee meitä kohti, pysytellen varjoissa. Minulla ei ole silmälaseja päässäni, joten en voi nähdä kovin tarkasti, mutta olen näkeväni jotain hahmon kädessä. Varmuudella tunnistan punaisen paidan.

Kehoni jännittyy ja nykäisen kaveriani hihasta. Näetkö tuon? Hyypiö lähestyy meitä. Kolumbialainen neito on yhtäkkiä rinnallamme ja puhuu punapaitaiselle. En ymmärrä kovin hyvin, mitä hän sanoo, mutta hän tuntuu rauhoittelevan kaveria. Tuijotan miehen käteen ja olen melko varma, että hän pitelee jotain.

Tyttö puhuu tyypille, erotan puheesta ”guerrero”, mikä tarkoittaa soturia. Guerrero kääntyy takaisin ja kävelee pois kohti aukiota. Seuraamme kolmistaan perässä. Kerron venäläiselle kaverilleni, että tuolla hyypiöllä oli puukko kädessä. Hän kohauttaa harteitaan ja sanoo, että hänen mielestään se oli piippu.

Ehkäpä se olikin vain piippu, ajattelen.

Takaisin aukiolla. Istuskelemme samassa porukassa, yhtäkkiä punapaitainen on luonamme. Hän tuijottaa meitä hurjilla silmillä. Niskavillani nousevat hieman. Tyttö puhuttelee kaveria ja jostain syystä hyypiö on hyvin levoton. En ymmärrä tarpeeksi espanjaa kyetäkseni seuraamaan heidän keskusteluaan, mutta hetkisen jälkeen tyttö antaa kaverille hieman pilveä ja punapaitainen vilkaisee meitä kylmästi ja häipyy.

En tämän tapauksen jälkeen enää kiinnitä kaveriin huomiota vaan jatkan illan viettoamme. Lopulta kello on päälle kolme ja aukio jo aika tyhjänä. Venäläinen ystäväni ilmoittaa lähtevänsä bordelliin ja katoaa taksilla. Jaahas, ajattelen, mutta eipä se ole ensimmäinen kerta.

Olemme kahdestaan aukiolla tytön kanssa. Olosuhteet ovat täydelliset ja lähestymme toisiamme. Jostain syystä en kuitenkaan tunne taikuutta välillämme, jokin ei tunnu oikealta. Suutelemme, mutta galaksit eivät räjähtele, enkä tunne maan liikkuvan allani. Sanon, että nyt minun on mentävä takaisin hostelliin. Hän antaa minulle tekemänsä rannekkeen.

Vaihdamme puhelinnumeroita ja lähden kävelemään aukiolta kohti hostelliani. Hostellini sijaitsee kirjaimellisesti ehkäpä kahdensadan metrin päässä aukiosta, eli no problem kävellä. Matkalla hostelliin sivuutan sen saman pimeän kujan, joka toimi vessanamme aiemmin. Kuulen, kuinka joku kadulla nukkuva kuorsaa kovaäänisesti. Kuorsaukseen sekoittuu hyytävä huuto. Joku näkee pahaa unta.

Hostellini oven vieressä on puu, ja sen nähdessäni tunnen pakottavaa tarvetta virtsata. Siinä on varmasti jotain alkukantaista, puu ja pissa kuluvat yhteen. Astelen puun luo ja valmistaudun avaamaan sepalukseni. En kuitenkaan kerkeä, sillä aistini heräävät.

Kuulen vaimeita juoksuaskelia takaani, kova koura tarttuu minua oikeasta olkapäästä ja katulampun valo heijastuu jostain metallisesta. Käännyn puolittain ja näen punaisen paidan. Kurkullani on puukko.

Ala-asteikäisenä aloitin painiharrastuksen. Se oli mukavaa hommaa, kunnes täytyi alkaa käyttää trikoita. Viidennellä tai kuudennella luokalla aloin harrastamaan itämaista kamppailulajia nimeltä Aikido. Se oli hyvä päätös ja kiitokset vanhemmilleni, jotka tukivat harrastusta ja mahdollistivat sen.

Aikido on itsepuolustuslaji, joka perustuu erilaisiin lukkoihin, horjutuksiin ja heittoihin. Harrastin aktiivisesti parikymppiseksi asti, jonka jälkeen en yliopistokiireiltäni enää juuri dojolle ehtinyt. Saavutin ruskean vyön ja nuorena aloitettu harrastus iskosti monia asioita selkärankaani.

Yksi tärkeimmistä on reagointikyky. Yleensä aikidotekniikat alkavat jonkinlaisesta kontaktista. Hyökkääjä tarttuu sinua ranteesta, olkapäästä tai yrittää lyödä. Tällöin tekniikan tekijä reagoi hyökkäykseen ja yleensä pyrkii pääsemään pois sen tieltä.

En väitä olevani mikään aikido-mestari, mutta pienestä pitäen harjoitellut asiat voivat putkahtaa pinnalle juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsee. Näin tapahtui, kun minua tartuttiin olkapäästä.

Säikähdän, mutta en ehdi ajatella. Käännyn puolittain ja otan oikealla jalalla askeleen taakse. Luon itseni ja punapaitaisen välille tilaa. Tartun yhtäaikaisesti hyökkääjän vasempaan käteen, joka puristaa olkapäätäni. Samassa liikkeessä tartun kurkullani olevaan käteen. Tässä vaiheessa tajuan, että kädessä on puukko.

Olen tilanteessa, jossa voin ristiä hyökkääjän käsivarret pitääkseni puukon kaukana minusta. Liikkeeni eivät ole mitään toimintaelokuvien kaunista koreografiaa, vaan saan juuri ja juuri hankittua tarpeeksi liikemäärää työntääkseni hyökkääjän pois. Hän horjahtaa kauemmaksi ja minä käännyn välittömästi juostakseni karkuun.

Vanha Aikido-mestari Steven Seagal vääntelemässä käsiä.

Valitettavasti kompuroin takanani olevan puun juuriin ja kaadun puolittain.

Olen lähes kontallani, selkä kohden hyökkääjää. Tässä vaiheessa tunnistan ensimmäisen koherentin ajatuksen. ”Voi saatana se puukottaa mua selkään!”

Huudan ja kompuroin eteenpäin. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saan itseni tasapainoon ja katson taaksepäin. Hyökkääjä on juuri kääntynyt karatakseen. Jostain alkukantaisesta syystä pysähdyn ja otan muutaman juoksuaskelen hänen peräänsä huutaen suomenkielisiä törkeyksiä. Selässäni ei ole puukkoa, kämmenessäni on muutama naarmu äheltämiseni tiimoilta, mutta muuten olen vahingoittumaton.

Kuulen juoksuaskelia aukiolta päin. Kolumbialainen tyttö saapuu luokseni ja kysyy hädissään, mitä tapahtui. Huohotan adrenaliinimyrskyssä ja osoitan kujalle, jonne punapaitainen Guerrero juoksi. Nainen huutaa ja juoksee punapaitaisen perään. Pääni jyskyttää läpi ajatusta: he tuntevat toisensa.

Keräilen ajatuksiani ja katson ranteessani olevaa, tytön minulle antamaa ranneketta.

Ehkä tämä tyttö ja punapaitainen työskentelivät yhdessä? Ehkä ensimmäinen kusireissu oli punapaitaisen ensimmäinen yritys ryöstää minut ja venäläinen ystäväni. Ehkä hän seurasi minua koko illan ja tytön merkistä lähti perääni. Mutta miksi tyttö halusi suudella minua, kuoleman suudelmia? Ehkä tyttö seurasi kauempaa tapahtumia ja lähti punapaitaisen perään jakaakseen oletetun ryöstösaaliin.

Joka tapauksessa katson taskuihini. Kännykkäni ja lompakkoni ovat tallella. Olen elossa ja vahingoittumaton. Soimaan itseäni, sillä minun olisi pitänyt vilkuilla taakseni kävellessäni hostellille. Minun olisi pitänyt seurata paremmin ympäristöäni.

Ennen kaikkea minun ei olisi pitänyt rueta painimaan puukkomiehen kanssa. Se on äärimmäisen vaarallista ja tyhmää. Aina on parempi idea luopua omaisuudestaan ja säilyttää henki ja terveys.

Reagoin hyökkäykseen refleksinomaisesti, eikä siinä ollut oikeastaan ajatukselle aikaa. Jos olisin aluksi nähnyt tilanteen ja tajunnut, että kyseessä on puukkomies, olisin todennäköisesti luopunut kamoistani.

Kirjoitan venäläiselle ystävälleni viestin. ”Kimppuuni hyökkäsi puukkomies. Ole varovainen, kun palaat hostellille. Olen kunnossa.” Muutaman minuutin päästä saan vastauksen: ”Voi helvetti!” Hän saapuu paikalle taksilla kesken kolumbialaisen bordellireissun. Siitä vasta tunnistaa tosi ystävän.

En koskaan enään nähnyt tuota kolumbialaista tyttöä tahi punapaitaista bandiittoa, mutta ranneke on yhä tallella, matkamuistona läheltä piti -tilanteesta.

Mystinen puukotus-ranneke.

Tämän puukkoepisodin jälkeen olen ollut huomattavasti tarkkaavaisempi ja pyrkinyt tunnistamaan tilanteita, ennen kuin ne kärjistyvät. Matkustusturvallisuus rakentuu tietoisuuden ympärille, ja huolellinen reissaaja ei joudu ikäviin tilanteisiin. Lisäksi jokaisen reissaajan on hyvä muistaa, ettei mikään materiaalinen omaisuus ole loppujen lopuksi niin tärkeää.

The Perritos - Bolivian kovin koiralauma

Kaikkien aikojen lempparianimaationi on Hopeanuoli. Se vaikutti nuoruuteeni suuresti ja sen nähtyäni olen aina haaveillut ymmärtäväni koiria ja joku päivä metsästäväni jousipyssyn kanssa karhuja, rinnallani uskollinen koiralauma.

Kosketukseni todellisuuteen on ollut karu, mistä voitte lukea esim. täältä. Sisäinen cesarmillanini kuitenkin aina uskoi siihen, että minä ja koirat voimme löytää yhteisymmärryksen. Nyt kerron teille tarinan The Perritos -laumastani.

Muutama päivä sitten saavuin Coroicoon, pieneen kylään noin kolmen tunnin ajomatkan päässä La Pazista. Tämä paikka on paratiisi. Vihreitä vuoria, kahvi- ja kokapuita ja täydellinen ilmasto. Suosittelen kaikille. Päätimme itävaltalaisen ystävättäreni kanssa herätä aamulla aikaisin ja lähteä tsekkaamaan lähistön kolme vesiputousta – täydellinen päiväretki.

Coroicossa on paljon kulkukoiria, mutta ne ovat kaikki kilttejä meille ihmisille. Ohittaessamme kylän keskusaukion, mukaamme lyöttäytyi pari koirakaveria. Toinen heistä nuori ja mustasukkainen uros ja toinen hiljaisen arvokas, kypsä naaras. Silloin tällöin koirat tykkäävät seurata turisteja makupalan toivossa, ja näin oletimme tapahtuvan nytkin.

Oli yllättävää, että vielä tunnin kävelyn jälkeen koirat seurasivat meitä. Kävelimme vanhoja inkapolkuja pitkin, vehreän kukkulan lakia seuraten, ihastellen maisemia ja koirat kikkailivat ympärillämme.

Nuori uros oli tarkka asemastaan ja sen oli pakko aina välillä käydä puraisemassa naarasta korvasta, etenkin jos sitä paijattiin. Narttu sen sijaan oli koko ajan hyvin tranquilo eikä ruvennut keulimaan. Koska uros osasi olla tosi veemäinen toisille, annoimme sille kuvaavan nimen: Asshole. Narttu sen sijaan oli sen verran hienostunut ja kohtelias, että annoimme sille nimen Lady.

Lady! Koirarouvista kovin!

Olimme iloinen nelikko, matkalla kohti vesiputouksia läpi keskipäivän läkähdyttävän lämmön ja kuonoissamme kaukaisuudessa palava kaskimaa. GPS-laitteet sun muut eivät täällä toimineet ja suuntimamme oli paikallisen oppaan piirtämä kartta. Minua ei kuitenkaan huolettanut, eksyminenhän vain tarkoittaa uutta seikkailua.

Asshole! Aina messissä!

Olen aikanani katsellut yhtä sun toista koirista kertovaa ohjelmaa ja ylä-asteikäisenä tykkäsin selata eri koiraroduista kertovia kirjoja. Parhaani mukaan yritin tulkita Ladyn ja Assholen käyttäytymistä ja halusin olla heidän pomonsa, Rakas Johtaja.

Siispä kun Asshole oli nimensä mukaisesti perseestä ja kiusasi Ladya, ojensin sitä ärähtämällä ja sihisemällä kuin paraskin koirakuiskaaja. Jos toisilleen murisevat kaverukset eivät meinanneet uskoa, ojensin heitä hieman auktoriteettia huokuvalla risukepilläni.

Yllätyksekseni tämä tough love todella toimi ja Asshole asettui ja oli kiltisti. Päihdyin vallantunteesta kunnes koirat näkivät ohi ajavan moottoripyörän ja rakentamani pilvilinna romahti hurttien juostessa aivottoman lailla ja yrittäen raadella teitä pitkin kiitävät kuskit.

Joitain asioita ei kai voi muuttaa.

Saavuimme jenginä ensimmäiselle vesiputoukselle ja pidimme pienen evästauon. Lady oli väsynyt ja halusi vain nukkua. Asshole kikkaili vedessä ja yritti olla kovis ympärillä lentäville perhosille. Vesiputoukselta johti polku ylöspäin kohti kukkulaa. Oletimme, että sitä pitkin pääsemme seuraavan putouksen luo.

Kävelimme vuoren seinämän viertä, vasemmalla oli pudotus ja oikealla pystysuora seinämä. Kapeaa polkua hetken seurattuamme saavuimme kivimuurin luo. Sen takana oli polun katkaiseva, rautainen portti, joka ilmoitti tien olevan suljettu.

Jostain syystä minua aina ärsyttää suljetut portit ja kaikenlaiset esteet, joille en voi keksiä järkevää syytä. Miksi portti oli täällä, keskellä ei mitään, jyrkänteen laella ja miksi siinä luki, että eteneminen kielletty? Jos syitä ei kerrota, utelias luonteeni vaatii vastauksen. Karttamme mukaan tästä pääsi eteenpäin, joten miksi emme menisi?

Koiramme katsoivat meitä ikään kuin odottaen syytä pysähtymiselle. Vyötärön korkuinen muuri oli helppo kiivetä ja rautaportin paalut olivat tarpeeksi etäällä toisistaan, jotta laumamme pääsi läpi. Meidän ihmisten piti tosin kiivetä portin yli ja uhmata pudotusta. Assholen pilkallisen katseen edessä emme kuitenkaan epäonnistuneet.

Nyt polkumme oli todellakin se vähemmän tallattu. Vuoren laella kävelimme peräkanaa ja yritimme parhaamme mukaan erottaa hengettömän reitin rönsyilevästä aluskasvillisuudesta. Karvaiset kaverimme olivat ammattilaisia tässä.

Yhtäkkiä opin jotain Ladysta: hän on oikea tappaja. Edessämme vilahti jotain salamannopeaa ja yhtäkkiä yleensä niin estynyt Lady loikkasi eteeni ja sukelsi heinikkoon. Asshole oli nollat taulussa ja yritti murahdella.

Pian Lady palasi hampaissaan jotain. Seuralaiseni järkytykseksi se oli jättiläismäinen rotta. Tai oikeastaan sari, paikallinen jyrsijä (Dasyprocta punctata). Lady huokui ylpeyttä ja huomasin, että tämän urotyön jälkeen Asshole ei enää uhitellut sille. Sille oli näytetty paikkansa. Koiria ei kiinnostanut sarin syöminen, joten hautasimme sen pusikkoon ja jatkoimme.

Lady oli tapon jälkeen täynnä itseluottamusta ja johti joukkoamme. Pian saavuimme seuraavan vesiputouksen luo. Luonnollisesti eksyimme matkalla hieman, sillä minä toimin kartanlukijana. Laskettelimme alas jonkun epäonnekkaan kokaviljelmiä pitkin, mutta vakuutin kaikille, että minulla oli suunnitelma. Lady katsoi minua kuin idioottia.

Eräässä pusikossa molemmat koirat ryntäsivät hullun lailla eteenpäin. Juoksimme heidän perässään ja löysimme heidät ahdistelemassa puuhun sidottua lammasta. Kauhea räksytys ja murina ja lammasraukka polki maata hädissään. Koirat olivat karkaamassa sen kimppuun hetkenä minä hyvänsä.

Nyt oli minun vuoroni olla pomo ja tartuin ensimmäisenä äksyilevää ja vaahtoavaa Assholea niskavilloista ja viskasin sen kauemmas. Ulvaisun saattelemana Lady katsoi minua ja vaikeni nähdessään The Risukepin kohoavan.

Auktoriteettini toimi ja koirat asettuivat. Lammas mulkoili meitä epäilevänä, mutta emme tuottaneet sille sen enempää stressiä ja lähdimme. Koirat seurasivat kuuliaisina.

En pidä eläimiin kohdistuvasta väkivallasta, mutta villikoirien kanssa olen oppinut sen verran, että fyysisyyttä tarvitaan. Siinä vaiheessa kun kaduilla koko elämänsä elänyt piski on upottamassa hampaansa johonkuhun, ei hyssyttely ja hellanlettastelu auta. Silloin täytyy viskata kivellä, potkaista tai sivaltaa kepillä.

En väitä olevani asiantuntija, mutta koiralle on näytettävä paikkansa laumassa. Ihmiset ovat pomoja. Turhaan piekseminen on tyhmää ja julmaa, mutta oikein sijoitettu ja oikea-aikainen voimannäyttö tekee ihmeitä. Näpäytys kuonolle tai läpsäytys kintereille ja ennen kaikkea tiukka katsekontakti.

Aikaisempien kokemuksien vuoksi minua on hirvittänyt lähestyä murisevaa ja aggressiivista koiraa, mutta kun tartuin Assholea huomasin sen alistuvan. Nämä ilman isäntää tai emäntää elävät koirat tarvitsevat jonkun, jota seurata, jonkun joka antaa heille tarkoituksen. Rasavillit ja riehuvat ihmislapset eivät loppujen lopuksi poikkea kovin paljoa. Rajat ovat rakkautta.

No niin, nyt kun kasvatustieteelliset kantani ovat tulleet selväksi voimme jatkaa tarinaa.

Seuraavilla vesiputouksilla oli enemmän elämää kuin ensimmäisellä – niin koiria kuin ihmisiä. Kolmannella vesiputouksella tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta. Tiesin, että Lady oli tappaja, mutta hänen käytöksensä todella yllätti nähdessämme isohkon, mustavalkoisen koiran.

Järkyttävän rääkäisyn saattelemana Lady hyökkäsi vesiputouksella hengaavan, isomman koiran kimppuun.

Koirien maailmassa on alfoja, betoja ja siltä väliltä. Mustavalkoinen koira oli todellinen beta – täysin tussu. Se olisi koonsa puolesta voinut olla kovakin vastus, mutta Lady oli niin raju, voimakas ja peloton, että mustavalkoinen vain vinkui, kun Lady roikkui hampaillaan sen kyljessä.

Viskasin kiven aivan Ladyn takajalkojen viereen ja se irrotti perääntyen. Juoksin sen luo ja painoin sen maahan sihisten kuin cesar. SS SS SSS!! Asshole yritti hyökätä mustavalkoisen kimppuun, mutta ystäväni näytti kovuutta ja ärähti sille.

Mustavalkoinen oli aivan raukka ja yritti piilottaa ruhonsa liian pienen kivenmurikan taa. Tuijotin Ladya silmiin, kunnes se kävi selälleen maahan ja oli alistunut ja rauhoittunut.

Menin mustavalkoisen luo ja paijasin sitä. Ladyn hurja hyökkäys ei ollut loppujen lopuksi vahingoittanut kuin sen ylpeyttä. Halusin, että kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, joten yritin parhaani mukaan luoda paheksuvan katseen Ladya ja Assholea kohti. Asshole nuoli pallejaan ja Lady nukkui.

Vesiputouksella oli toinenkin koira, todella mukava ja ystävällinen. Koiramme tulivat sen kanssa hyvin toimeen ja aloittaessamme matkamme takaisin, hän lyöttäytyi seuraamme. Uusi koirastulokas oli todella kiltti ja ilmeisesti rakastui minuun, sillä se käveli koko ajan rinnallani ja vilkuili minua aina välillä ruskeilla silmillään.

Muut koirat juoksivat ohittavien autojen ja mopojen perässä, mutta ei tämä. Minun oli keksittävä sille nimi ja jostain syystä päätin nimetä sen Kupaksi. Mikä kaunis nimi. Valehtelin ystävättärelleni, että ”kuppa” tarkoittaa suomeksi söpöä.

Kuppa! Kilteistä kiltein!

Kävellessämme huomasimme, että meitä seurasi varjo. Aina kun pysähdyimme, jossain takanamme, parinkymmenen metrin päässä oli liikettä. Pian huomasimme, että se oli se mustavalkoinen koira. Hän seurasi meitä ja ilmiselvästi halusi olla osa laumaamme. Lady ja Asshole eivät vaan meinanneet sallia tätä betaa.

Ystävättäreni kuitenkin sääli tätä raukkaa ja toi sen luoksemme. Nimesimme uusimman tulokkaamme White Boyksi. Hän pysytteli kaukana Ladysta aluksi, mutta heti kun tunsi olevansa hyväksytty, White Boy kiinnittyi kuonollaan Ladyn takapuoleen.

Pitihän se arvata! White Boy halusi vain perää. Ilmeisesti Lady oli tulossa juoksuun tai jotain, sillä White Boy ei hetkeksikään jättänyt sitä rauhaan. Ja sekös alkoi käydä Ladyn hermoille. Meidän täytyi jatkuvasti muistuttaa White Boyta kohteliaista seurustelutavoista.

White Boy! Tykkää perästä. Onnekkaasti sain hänet hetkeksi katsomaan Ladyn ahterin sijasta kameraa.

Asshole ja Kuppa eivät olleet kiinnostuneita Ladyn perästä, mitä nyt Asshole aina väillä kävi mustasukkaisena tölväisemässä White Boyta, joka uikutti tuttuun tapaansa. Kävelimme iloisena joukkona teitä pitkin, kaksi gringoa ja neljä koiraa.

Koirajengimme oli klassisessa kokoonpanossaan: The Perritos! Lady, tuo hienostunut tappaja-rouva. Asshole, jengin kovis ja kepposteleva suojelija. Kuppa, laumamme sydäntensärkijä ja kympin oppilas, jota ei nartut kiinnosta. White Boy, itseoikeutettu beta ja todennäköisin pilvenpolttaja, jos koirat osaisivat polttaa.

Aina välillä reitin varrella olevien talojen koirat yrittivät tulla haastamaan meitä, mutta me olimme yksinkertaisesti liian kova jengi ja räksyttäjät juoksivat käpälämäkeen Asshole kannoillaan kerta toisensa jälkeen.

The Perritos on haistanut jonkin villieläimen. Kuppa ei tajunnut.

Polkumme vei meidät erään pienen kylän läpi ja sen koirat katsoivat meitä ihmeissään. Pari vaaleaa urosta uskaltautui luoksemme. He olivat komeita blondeja ja iskivät silmänsä Ladyyn. White Boy katsoi hölmistyneenä kun toinen blondeista löi kuononsa Ladyn perään.

Uudet tulokkaat olivat kuin ne ylimieliset, pitkät urheilevat teekkariopiskelijat, jotka lyöttäytyvät seurueeseen vain iskemään sen naiset. En liiemmin pitänyt uusista jäsenistämme, mutta ystäväni mielestä he olivat söpöjä ja heidän piti saada jäädä. Meillä oli siis kaksi uutta koiraa: Hans ja Swedish. Ärsyttäviä posettajia.

Asshole ei tykännyt Hansista ja useita kertoja hän näykkäsi tätä. Niinpä Hans pysytteli laumamme häntäpäässä, jossa se taisteli White Boyn kanssa Ladyn perästä. Swedish ei oikein osannut päättää tykkäsikö se pojista vai tytöistä, joten se ravasi Kupan ja Ladyn väliä.

Yhtäkkiä laumamme näki tiellä kissan ja se oli menoa. Koko jengi ryntäsi katin perään kuin rasvattu salama. Kuppa oli kiltti ja palasi luokseni kun ärähdin. Parin minuutin jälkeen jengimme oli taas kasassa ja kävelimme tietä pitkin. Huomasin kuitenkin, että Swedish oli kadonnut ja sen tilalle ilmestynyt uusi, Lassien näköinen koira. Annoimme sille nimeksi... Lassie.

Ketään ei harmittanut koirien vaihto ja etenkin Kuppa oli Lassien saapumisesta hyvin mielissään ja he leikkivät kuin pennut konsanaan. Huomasin, että minä ja Asshole molemmat toivoimme, että myös Hans tajuaisi häipyä mutta ei. Hans yritti yhä pukille eikä tajunnut olevansa persona non grata.

Lady joutui suojelemaan häveliäisyyttään kahden koiran yrityksiltä ja huomasin, että White Boy oli saanut roimasti itseluottamusta. Se oli isoin koiramme ja vihdoin se näytti myös tajuavan sen. Hans sai pari kertaa huutia ja Lady ei enää ollut niin aggressiivinen White Boyta kohtaan.

The Perritos jatkoi kylästä kylään ja kohtasimme ihmetteleviä katseita. Oli oikeastaan todella hauskaa olla koiralaumassa ja kuuden villikoiran paimentaminen oli haastavaa mutta palkitsevaa. Autojen ajaessa ohi oli tartuttava Assholeen, sillä se villitsi muut juoksuun. Kupalle täytyi huutaa, sillä vähän hölmönä se ei tajunnut autojen vaarallisuutta. White Boy ja Hans pysyivät turvassa niin kauan kuin seurasivat Ladyn perää. Lassie piti komentaa lauman perälle, sillä autot kiinnostivat sitä liikaa.

Bolivialaiset cocalerot ja kahviviljelijät naureskelivat ja pudistivat päätään The Perritosille. Huvittunut ”Gringos locos”, kuului useampaan otteeseen, mutta meitä se haitannut. Vaikka aurinko laski ja viidakon pelottavat äänet saapuivat ei meitä hirvittänyt. Koiralaumassa kävely luo aika vahvan turvallisuudentunteen ja tunsimme, että tulkoon vaikka Akakabuto niin jengimme suojelisi meitä.

Lopulta saavuimme Coroicoon uusien ystäviemme kanssa. Lady ja Asshole innostuivat tutuista maisemista ja koirista ja keskusaukiolle saapuessamme paikalliset hurtat tsekkasivat jengimme. White Boyta pelotti, Kuppa oli Lassien kanssa innoissaan ja Hans yritti yhä Ladya. Istahdimme alas ja mietimme, että mitä seuraavaksi. Miten koiralauma hajoitetaan?

Emme halunneet, että jokaista askeltamme seuraa kuusi koiraa. Vaikka se oli hauskaa maita ja mantuja mittailtaessa, ei se kuitenkaan ole käytännöllistä vaikkapa nettikahvilaan mentäessä – saatikka ravintolassa.

Onneksemme The Perritos hajosi yhtä yllättäen ja kivutomasti kuin se muodostuikin. Lady oli lopen uupunut pitkästä reissustamme ja kävi puiston penkin alle nukkumaan. White Boy söi vaippaa, jonka oli löytänyt roskista ja vilkuili himokkaasti nukkuvaa Ladya. Kuppa oli rinnallani, mutta sitä kovasti kiinnosti lähteä Lassien mukana jahtaamaan aukion laitamilla hengaavaa kissaa. Annoin sille luvan.

Hans sai löylytyksen aukion suurimmalta koiralta ja juoksi häntä koipien välissä karkuun. Täytyy sanoa, että en ollut pahoillani. Loppujen lopuksi ainoa, jota emme saaneet hätisteltyä oli Asshole. Hän seurasi meitä majapaikkaamme ja nyt hän asuu täällä.

Hän suojelee pientä mökkiämme ja seuraa meitä mihin tahansa menemme. Päivittäin moikkaamme Ladya, joka hengailee yleensä keskusaukion liepeillä. White Boy on ottanut betaroolinsa ja sen näkee kaivelemassa roskiksia siellä sun täällä. Kuppaa ja Lassieta en ole nähnyt pariin päivään, ehkä he muuttivat yhteen jonnekin lähistölle. Hans on silloin tällöin vikittelemässä turisteja, mutta Assholen nähdessään se juoksee karkuun.

Itävaltalainen ystäväni on täysin rakastunut Assholeen ja haluaa viedä sen mukanaan Itävaltaan. Aikookohan hän vaihtaa rakkaan koiransa nimen? Arsch-schloss tai pelkkä Schloss?

Aikamme The Perritosissa oli hienoa ja opettavaista, suosittelen kaikille oman koiralauman muodostamista. Pienessä kylässä paikallisten ihmisten lisäksi paikallisiin koiriin tutustuminen voi olla yllättävän rikastuttava kokemus.

Asshole suojelee riippumattoni rauhaa ja esittelee pallejaan.

6088 metriä ja pyörtyilevä ranskalainen

Suomalaisena merenpinnan tasolla suurimman osan elämästään eläneenä vuoret ovat aina saaneet minut pysähtymään. Horisonttia hallitseva vuoristomaisema saa minut liikuttumaan ja rauhoittaa mieleni. Niissä on jotain mystistä, ikuista ja muuttumatonta. Reissatessani huomaan tavalla tai toisella aina hakeutuvani vuoristoon.

Perussa sijaitseva Cordillera Blanca. Ihana vuoristo! <3

Vuosi sitten tapasin Venezuelassa erään matkaajan, joka kertoi minulle Boliviassa sijaitsevasta, yli 6000-metrisestä vuoresta, jonne voi kiivetä alle kolmessa päivässä ja on halpaa kuin mikä. Vuori on nimeltä Huayna Potosi ja sijaitsee aivan La Pazin kupeessa. Vuoria rakastavana tiesin, että halusin nähdä maiseman tuon kukkulan laelta.

Tapaamani reissaaja kertoi myös vuoreen liittyvän kauhutarinan. Hänen ryhmässään ollut saksalaistyttö oli lentänyt La Paziin Limasta, merenpinnan tasolta ja lähtenyt valloittamaan vuorta seuraavana päivänä. Jossain 5000:n metrin paikkeilla tyttö pyörtyi, eikä pulssia löytynyt. Hänen kehonsa ei yksinkertaisesti kestänyt korkeutta ja sisäelimet sanoivat sopimuksensa irti.

Oppaalla oli onneksi mukanaan adrenaliinipiikki, joka iskettiin naisen reiteen ja kuin ihmeen lailla hän virkosi. Sanomattakin selvää, että hänen matkansa oli alas alas alas. Vuoristosairaus ei ole mikään leikin asia. Mutta hei, riskejä on otettava.

Saavuin Boliviaan muutama viikko sitten ja tiesin tasan tarkkaan, mitä haluan tehdä. Huayna Potosi. Kyseessä on todennäköisesti maailman helpoin ja halvin yli 6000-metrinen huippu, ellei lasketa Nepalin Island Peakia (6189m).

Huayna Potosille voi kiivetä kolmessa tai kahdessa päivässä, riippuen kokemuksesta teknisen jääkiipeilyn parissa. Itse olin lähinnä trekkaillut korkeassa ilmanalassa, noin 5200 metrissä Kolumbiassa, mutten koskaan suorittanut teknistä nousua, joten halusin nousta kolmessa päivässä, jotta minulla olisi aikaa harjoitella jääkiipeilyä ja akklimatisoitua kunnolla.

Löysin todella edullisen diilin ja sovin lähtöpäivän. Hinta oli halpa kuin mikä, 120 dollaria kolmesta päivästä, sisältäen kaikki tarvittavat varusteet sekä ruoan. Lähtö olisi seuraavana päivänä, joten halusin hyvät yöunet.

Korkean paikan leiri sijaitsee 5200 metrissä ja siellä tapasin kiipeilykumppanini. Jäätikköä kiivetessä jokainen on köydellä toisessa kiinni, jottei kukaan liukastuessaan tipu jäiseen tuhoonsa yksin. Minun oli määrä olla kiinni hyväkuntoisen oloisessa, isokokoisessa nuoressa ranskalaishepussa.

Korkean paikan leiri ja taustalla itse Huayna Potosi.

Ei siinä mitään. Hän ei puhunut sanaakaan espanjaa, mikä ei ole niinkään hyvä asia kun oppaamme puhuu pelkästään espanjaa ja kyseessä kuitenkin on nousu äärimmäiseen korkeuteen, mikä ei koskaan ole leikin asia. Juttelin hänelle ja kyselin hieman kokemuksista. Hän on kiipeillyt jäätiköillä Euroopassa joten hän oli tekemässä reissua kahdessa päivässä. Ei kuulemma tunnu missään ja iisi biisi.

Hmm. Hieman epäilytti, sillä itselläni oli takana yksi ekstrapäivä korkeuteen totuttelua ja tiesin, että korkeus ei aina kunnioita kuntoa tai kokemusta.

Korkeus vaikuttaa jokaiseen eri lailla. Tiesin, että päälle 5000 metrissä oleskelu ei aiheuta minussa väsymystä suurempia oireita, mutta koskaan ei voi tietää, miten keho reagoi korkeammalle mennessä. Ei ole väliä kuinka maratoonari olet, altitude is a bitch.

Opin tuona yönä, että korkeassa ilmanalassa nukun kuin kuumepotilas. Se oli oudoimpia öitäni. Minulla ei ollut muita kuumeen oireita kuin houreilevat ja hallusinaatiota lähellä olevat unet. Se oli ihan perseestä, eikä oloni ollut ollenkaan levännyt aamun koittaessa. Tai itse asiassa heräsimme klo 01.00 aamuyöstä, jotta kerkeämme huipulle auringonnousua ihastelemaan.

Yöunet yli 5000 metrissä olivat surkeat, vaikka nukuin Hämähäkkimies-sängyssä. Miten se on mahdollista?

Aamupalaksi leipää ja koka-teetä. Mestarin aamiainen. Kävelimme pimeyden halki kunnes pääsimme jääätikön reunalle. Siellä meidät köytettin toisiimme. Ranskalainen kohtalotoverini oli oudon vaitelias, hänellä oli kai ollut myös vaikea yö.

Yön pimeydessä punainen kuu valaisi tietämme kohti huippua.

Jääkengät jalassa ja jäähakku kädessä lähtimme talsimaan jäätikköä ylöspäin. Tähdet loistivat kuin miljoona pientä reikää muuten pikimustassa kankaassa. Siellä täällä yläpuolella näkyi muita vuoren valloittajia, jotka saattoi huomata otsalamppujen loisteesta.

Olin samassa köydessä oppaan ja ranskalaisen kanssa, narun viimeisenä. Oppaamme oli nuori kaveri, jolla taisi olla kiire huipulle, sillä ohitimme lähes kaikki muut ensimmäisen tunnin aikana.

Pysähdyimme 5500 metrissä ja kaikki oli hyvin. Kukaan ei puhunut pimeyden keskellä, popsimme pähkinöitä ja suklaata ja tasasimme hengitystämme. Vaikka ylöspäin piti kiivetä enää korkeuden näkökulmasta 600 metriä, tiesimme, että siihen menee ainakin 4 tuntia.

Jatkoimme matkaamme ja ranskalainen oli yhä hiljainen, vaikka yritin pari sanaa vaihtaa maisemiin ja nousevaan kuuhun liittyen. Nousu oli rankkaa. Koko ajan 45 asteen kulmassa ylöspäin eikä tasaista kohtaa. Lisäksi oppaamme piti kovaa tahtia yllä. Tunsin väsyväni ja jokainen levähdystauko oli lahja vuorten jumalilta.

Tiedän olevani hyvässä vaelluskunnossa ja että jaksan kävellä kovempienkin talsijoiden peesissä. Korkeus kuitenkin tekee nöyrän kaikista ja huomasin haukkovani happea kuin kala kuivalla maalla. Kaiken a ja o oli rytmin löytäminen. Askel askel hakku, askel askel hakku. Tasainen taivallus loi myös tasaisen hengitysrytmin ja polkuni helpottui.

Yhtäkkiä huomasin, että edessäni ranskalainen horjahti hieman ja otti pari sivuaskelta. Opas ei tätä huomannut, sillä hän käveli ensimmäisenä. Väsymyksen keskellä tasaisesta rytmistä poikenneet askeleet noteerasi helposti, mutta en sanonut mitään. Ehkä hän vain horjahti, eikä kyse ole muusta – jääkengillä kävely ei ole aina helppoa.

Yhtäkkiä reitti edessämme nousi pystyyn ja jouduimme nousemaan noin 80 asteen seinämää ylös. Hileet ropisivat silmiini kun hakku hakkasi jäistä reittiä. Se oli hurjaa, mutta ylös päästiin. Edessä oli rankin vaihe: 5900 metristä ylös huipulle. Tasaista, anteeksiantamatonta nousua. Ugh.

Tämän näköistä nousua harjoiteltiin ekana päivänä. Kahden hakun kanssa nousu on rankkaa hommaa.

Istuessamme kysyin ranskalaiselta, mikä fiilis oli, sillä hän vaikutti kalpealta. ”Ei tässä mitään”, hän sanoi. Pienen tauon jälkeen hän lisäsi: ”Eikö sinulla päätä särje?”. Vastasin kieltävästi, sillä minulle korkeus ei tuo särkyjä.

Lisää udellessani hän sanoi, että pääkipu oli hyvin vahvaa, ollut yöstä lähtien. Mainitsin asiasta oppaalle, mutta hän ei sitä noteerannut. Annoin ranskalaiselle koka-lehtiä, joiden pureskelu auttaa vuoristotaudin oireisiin. Jatkoimme matkaa.

Erään rankan nousun jälkeen hän istui jääkimpaleelle ja sanoi minulle, että hän ei voinut hyvin. Kysyin, josko häntä huimaa. ”Kyllä.”

Tämän sanottuaan hän oksensi. Opas katsoi yrjöävää ranskalaista eikä sanonut mitään. Minua huoletti, sillä muistin aivan liian selvästi tarinat kuupahtaneista sakasalaisnaisista ja adrenaliinipiikeistä.

Miesten maailmassa toisen heikkoudesta huomauttaminen on jonkin asteinen tabu, varsinkin kun kyseessä on toisilleen lähes tuntemattomat ihmiset. Sanoin oppaalle, että ehkä meidän pitäisi mennä hitaampaa ja ranskalainen nyökkäili. Hän ei selvästikään halunnut kääntyä takaisin – kuten ei myöskään oppaamme.

Jatkoimme siis matkaamme, olimmehan vain tunteroisen taivalluksen päässä huipusta. Ranskalainen horjahteli eteenpäin pelkällä tahdonvoimalla, sillä korkeus oli todella keuhkoinkosketeltavaa ja jokainen askel oli toista raskaampi.

Ympärillämme pimeys oli alkanut antamaan tilaa horisontissa kuultavalle punaiselle repeämälle. Aurinko oli pian nousemassa ja tunsimme kaikki kiireen. Vaikka jokainen oli väsynyt, halusimme päästä huipulle todistamaan maailman valkenemista.

Ranskalainen oksensi jälleen. Opas pysähtyi sanomatta mitään. Varovasti huomautin ranskalaiselle, että voidaan kyllä pysähtyä, jos hänestä tuntuu pahalle. ”Ei tässä mitään”, hän sanoi ja tarttui jäähakkuunsa. Viimeiset metrit olivat 50 asteen nousua ja ne tuntuivat loppumattomilta.

Yhtäkkiä kuitenkin huomasin, että vuori loppui. Seisoin huipulla ja edessäni avautui aamuhämärän syleilemä maailma. Olin väsyneempi kuin muistan pitkään aikaan olleeni. Mikään juoksemani puolimaratoni tai salitreeni tai filosofian essee ei ollut vienyt minusta mehuja näin totaalisesti. Näkymä kuitenkin korvasi kaiken. Se oli uskomatonta ja jotakin, jonka jokaisen täytyy kokea. Auringonnousu yli 6 kilometrissä koko yön kävelemisen jälkeen jää muistoihin ikuisesti.

Huipulla saakeli! Oikealla ranskalainen palasina.

La Paz, 6 kilometristä katsottuna.

Näkymää haittasi edessäni luhistuva ranskalainen. Hän oli täysin loppu. Hän huojotti maassa ja huomasin hänen tärisevän hieman. Kysyin, että mikä fiilis ja hän mumisi jotain. Opas ei reagoinut mitenkään. Hän oli kiinnostuneempi kännykkänsä tuijottamisesta.

Totta puhuakseni minuakin kiinnosti enemmän maiseman ihailu ja lepääminen, kuin aikuisen ranskalaisen miehen voinnin utelu. Tiesin, että huipulla voin oleskella vain 20 minuuttia, sillä sen jälkeen vuoristotaudin riskit suurenevat eksponentiaalisesti. Ihmisen paikka ei ole yli 6000 metrissä. (Kaiken lisäksi kylmyys ja väsymys eivät motivoineet ottamaan älyttömän hyvälaatuisia kuvia.)

Olimme ensimmäiset huipulla ja auringon alkaessa valaista edessä olevaamme rinnettä saatoin nähdä useita kanssakiipeilijöitä. En kuitenkaan läheskään niin montaa kuin olimme ohittaneet; vain 30 prosenttia Huayna Potosille lähteneistä pääsee huipulle. Se on rankempaa kuin useammat uskovat.

Näkymä huipulta juuri ennen auringonnousua.

Meidän oli aika lähteä laskeutumaan ja tällä kertaa minä olin kärjessä vetämässä kolmikkoamme. Takanani oli heikossa hapessa kulkeva ranskalaisemme ja viimeisenä oppaamme. Alaspäin oli ihana tulla, sillä jokaisella askeleella oli hieman helpompi hengittää ja pimeyden väistyttyä saatoimme ihailla uskomattomia, pilvien yläpuolisia maisemia.

Yhtäkkiä kuulin takaani tömähdyksen. Ranskalainen makasi naamallaan hangessa. ”Ei saatana, nyt se kuoli!” huudahdin suomeksi ja rynnähdin hänen luokseen. Hän oli elossa. Hän kääntyi kyljelleen ja mumisi jotain olevansa todella väsynyt.

Katsoin opastamme, joka katsoi minua mitä-luulet-että-minä-voin-tehdä -katseella. Ranskalainen nousi istuma-asentoon ja hänen silmänsä alkoivat sulkeutua. Hän oli nukahtamassa. Tiesin vuoristotaudista sen verran, että sen iskiessä nukahtaminen on vaarallista. Aivot voivat turvota, eikä uuvahtanut enää koskaan herää koomasta.

Potkaisin ranskalaista monoihin ja sanoin, että älä nukahda. Hän havahtui ja tuijotti minua vihaisesti. ”En minä nukkunut!” hän tiuskaisi. Kohautin harteitani ja käännyin jatkamaan matkaa. Olimme yhä kaikki saman köyden jatkeena ja halusin päästä alas vuorelta, ennen kuin tilanne pahenee.

Jatkoimme taivallustamme silmiä kostuttavan kauniiden maisemien keskellä. Minua vitutti kun piti huolehtia, ettei ranskalainen herrasmiehemme kuole käsiimme. Siellä täällä ympärillämme oli loputtoman syvyiseltä tuntuvia railoja. Välillä jouduimme astumaan niiden yli, ja horjahdus tarkoittaisi putoamista pohjattomaan, kylmään hautaan.

Yhtäkkiä ranskalainen kaatui. Hän makasi jälleen naama nietoksessa, lähellä suurta railoa. Vaistomaisesti tartuin meitä yhdistävään naruun ja huomasin oppaamme tehneen samoin. Nyt häntäkin huoletti. Ranskalainen oli iso ja pitkä, lähemmäs sata kiloa painava urheilijanuori. Jos hän tippuu hän voisi hyvinkin vetää meidät mukanaan.

Hän kääntyi kyljelleen ja hihitti. ”Hehe olen niin väsynyt jätkät hihi..” Selvästikin hän oli sekavassa tilassa. Huusin, että varo takanasi olevaa railoa. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki pohjattoman kuilun. Hihitys loppui ja huomasin että hänen päänsä jotenkin selvisi.

Ryömien hän perääntyi lähemmäs meitä ja nousi istumaan. Jälleen hänen silmänsä alkoivat sulkeutua ja monotin häntä. Kiukustuneena hän nousi horjuen seisomaan. Opas sanoi minulle, että kävellään kaukana railoista. En olisi voinut olla enempää samaa mieltä.

Jatkoimme hiljaisuuden vallitessa matkaamme alaspäin. Rytmitin kävelyni ranskalaisen voihkaisujen mukaan. Kun niitä tuli kymmeneen sekuntiin useampi kuin kaksi, pysähdyin ja pidimme tauon. Tauon aikana hän meinasi nukahtaa ja potkaisin häntä monoihin, Hän suuttui ja nousi ylös ja jatkoimme.

Tätä kesti pari tuntia, kunnes pääsimme lähelle jäätikön loppua. Vaikka nousu oli ollut todella rankka, tunsin tässä vaiheessa olevani täynnä energiaa, sillä laskeutuminen vaan on niin paljon hauskempaa hommaa.

Välillä oli vaikea erottaa milloin hanki loppui ja pilvien meri alkoi.

Ranskalainen kärsi silmiinnähden ja oli väsähtämisen partaalla. Uskomattoman sisukkaasti hän kuitenkin talsi eteenpäin, valittamatta ja aina välillä suulleen kaatuen. Saavuimme lopulta korkean paikan leiriimme ja ranskalainen talsi suoraan sänkyyn kuin Juha Mieto konsanaan saunaan.

Sanoin hänelle, että ei saa nukahtaa. Hän katsoi minua ärsyyntyneenä ja selitin hänelle kaiken, mitä tiesin vuoristosairaudesta. Hän tunsi ymmärtävän asian vakavuuden ja oksensi.

Opas kurkkasi huoneeseen ja huikkasi, että nukkuminen kielletty. Olipa hyvä, että hän otti tilanteen haltuun.

Ranskalainen makasi sängyllä silmät kiinni. Mietin että pitäisikö nyt jotain tehdä. Yhtäkkiä hänen jalkansa alkoivat vispata. Hän näytti kuin jonkin kohtauksen saaneelta ja tarrasin häntä jalasta. ”Älä nuku!” huudahdin ja hän avasi silmänsä. Tärinä loppui ja hän tuijotti minua tonnin seteli -ilmeellä. ”En nukkunut.”

Jaa. Ihan sama, ajattelin. Nukkukoot jos haluaa, miksi nämä oppaat eivät välitä paskaakaan, mitä täällä tapahtuu? Pahasta vuoristotaudista kärsivät ranskalaiset tärisevät sängyissään, mutta oppaat vetävät kahvia viereisessä huoneessa.

Loppujen lopuksi olimme jo matkamme maksaneet joten so what. Olimme heille maksavia lampaita ja rahojaan ei tällä mantereella takaisin saa.

Jääkiipeilyvarusteiden käyttö on hauskaa hommaa!

Saman päivän aikana laskeuduimme ekaan leiriin, jossa auto odotti viedäkseen meidät takaisin La Paziin. Ranskalainen ei vaipunut koomaan ja jollain ilveellä sai raahattua itsensä ja kamansa alas vuorelta. Autossa hän oli jo huomattavasti valppaampi. Hänellä oli lento seuraavana päivänä takaisin Pariisiin ja hän oli halunnut käydä nopeasti kiipeämässä vuorelle ennen paluutaan opintojen pariin.

En tiedä, mitä hänelle tapahtui. Toivottavasti hän lukee tentteihin terveenä eikä makaa jossain aivot turvonneina.

Mutta mitä tästä opimme?

Kunnioita vuoria. Vaikka olisit kuinka kovassa kunnossa, voi äärimmäinen korkeus viedä sinut polvilleen. Typerä ylpeys on vienyt tuhansia vuorikiipeilijöitä hautaan – tämäkin ranskalainen riskeerasi elämänsä ja terveytensä jatkaessaan vuoren huipulle kaikista oireista huolimatta. Propsit miehelle kovakuntoisuudesta, mutta on todella tyhmää olla kuuntelematta oman kehonsa varoituksia.

Joku Mont Blanc 4800 metrissä ei vastaa 6000-metristä vuorta.

Ja mikä idiootti olikaan tämä oppaamme? Hänen olisi todellakin pitänyt kääntyä ranskalaisen kanssa takaisin viimeistään oksentelun alkaessa. Mutta hän ei tehnyt mitään. Häntä ei kiinnostanut. Ihan sama, jos joku ranskis döödaa, rahathan on jo maksettu. Toiminnallaan hän vaaransi meidän kaikkien henget. Mikä dorka. Ei tullut tippiä.

Kaikesta huolimatta suosittelen kaikkia vuorista ja vaeltamisesta kiinnostuneita taklaamaan Huayna Potosin. Se on ihana haaste ja kokemuksena unohtumaton. Mutta tehkää se hyvän ja luotettavan matkayhtiön kanssa! Paskat oppaat voivat vaarantaa sinun tai ystäviesi henget. Ei kannata aina ottaa sitä halvinta vaihtoehtoa, kymmenen euron lisäpanos voi tehdä ihmeitä.

Eli välttäkää Inca Travel -toursia! Niitä on Boliviassa varmaan miljoona, mutta tämä sijaitsee La Pazissa Sagarnaga-kadulla. Heidän vuoristo-oppaansa vaarantavat ihmishenkiä.

Vuoret rules!

Jamit La Pazissa!

Tsekkaa Bolivian kovin gunnarit cover-band: Rums N' Doses!

ROK!

Mitä vuosi ulkomailla tekee normaalille elämälle

Joku aika sitten havahduin outoon fiilikseen. Olen ollut yli vuoden Etelä-Amerikassa. Jotenkin se vain tapahtui. Suunnitelmani oli New Yorkin pestin jälkeen reissata muutama kuukausi ja palata jouluksi koto-Suomeen . Siis jouluksi vuonna 2015. Jotenkin vain siinä kävi niin, että olen yhä maailmalla ja normaalini on kaiken katoavaisuus ja epävarmuus.

Ongelmani ovat typeriä. Mietin kovasti, milloin lähden seuraavan kerran viidakkoon ja harmaita hiuksia tuottaa edullisimpien, alle kymmenen euroa päivässä maksavien jääkiipeilyvarusteiden vuokraaminen 6000 metrin vuoren valloittamista varten. Stressaan sitä, milloin aion mennä Argentiinaan ja menenkö ensin Paraguayhin. Monelle nämä ovat unelmia, eivät ongelmia.

Mutta niin siinä käy. Normaalina koettu elämä on subjektiivista ja olen siinä pisteessä, että kaksi vuotta sitten elämäni normaali elämä työpaikkoineen ja ystävineen tuntuu eksoottiselta ja oudolta. Jokainen joka reissaa pitemmän aikaa voi varmasti olla kanssani samaa mieltä. Normaali ei enää ole pysyvyyttä vaan kaiken katoavaisuutta, epävarmuutta ja odottamattoman odottamista. Ehkäpä sitä voisi kutsua vapaudeksi.

Unelmani on hyvä pizza. Television katselu omassa rauhassa. Kaverien kanssa kaljalla käynti. Tuttujen paikkojen näkeminen. Tuira. Jonkinlainen rutiini.

Tarkoittaako tämä sitä, että haluan takaisin kotiin? Onko tämä merkki siitä, että kuumeeni on laskemassa ja haluan vanhan elämäni takaisin?

Ei.

Tämä on merkki siitä, että jokainen unelmoi siitä, mitä heillä ei ole. Sen on pakko olla jokin evolutiivinen reaktio, jonka on tarkoitus estää meitä passivoitumasta ja pysähtymästä. Minulle se toimii hyvänä maan kamaralle palauttajana. On ihanaa, että voin lukea ystävieni kommenteja töiden alkamisesta ja luentojen ja tenttien harmaudesta ja tuntea kaipausta, nostalgiaa ja kateutta.

Joskus aamuisin leikittelen ajatuksella, että minun on noustava ja pyöräiltävä läpi tuulen, rännän ja loskan saapuakseni vihaamaani paikkaan, jossa teen työtä vailla tarkoitusta. Sitten naurahdan ja käännän kylkeni ja alan sen sijaan miettiä, missä syön aamupalan tänään. Kuitenkin pieni osa minusta haluaisi hypätä pyörän selkään ja kohdata harmaus, muistaa miltä se tuntuu.

Joku päivä sen taas teen. Mutta huomenna herään aikaisin, talsin La Pazin maahanmuuttovirastoon ja hankin itselleni lisäkuukauden kauniissa Boliviassa. Ei siksi, että sen tekeminen on jotain ainutlaatuisen radikaalia ja coolia, vaan siksi että se on normaalia, minun on tehtävä se. Niin tekisit sinäkin, jos olisit saappaissani.

Maailmalla olemisessa ei ole mitään erityisen erityistä. Siitä tulee normaalia elämää.

Ihanan normaalia.

Matka jatkuu ja jatkuu. Ja jossain vaiheessa siitä tuli normaalia.

Minusta Madventuresin ja ulkoministeriön kirjeenvaihtaja??

Hola!

Rakkaat lukijat, tässä teille videohakemukseni Madventuresin ja ulkoasianministeriön kirjeenvaihtajaksi. Toivotaan, että jobi irtoaa ja voin suurella motivaatiolla tehdä lisää videoita - materiaalia nimittäin on erittäin runsaasti!

Hyppy tuntemattomaan!

Tällä hetkellä kämppään San Gilissä, Kolumbiassa ja suosittelen kaikille lämpimästi. Jättäkää suurkaupungit ja paetkaa kukkuloille!

-Juho

Bidi, Babe and a Beach

Lomalle lompsis! Nyt on New Yorkissa ihanat kesähelteet ja meno makeimmillaan - suosittelen kaikkia harkitsemaan toivioretkeä rapakon taakse.

Tässä kesäfiilistelyn lomassa löysin vanhan ukulelebiisin, jonka joskus kaukokaipuussa pimputtelin kovalevyn uumeniin. Kesäinen haikeilu kertoo intialaisten bidi-tupakoiden polttelusta rannalla makoillen ja elämästä nauttien. Kesätunnelmaan sopivan videomateriaalin löysin tammikuun "snowmageddonista", eli vuosituhannen myrskystä, joka sitten jäikin aika tuhnuksi.

Nauhoitin tämän biisin taannoin yhdellä otolla, joten pieniä kauneusvirheitä saattaa tarkkakorvaisin rokkipoliisi huomata - kuunnelkaa siis omalla vastuulla!

Lo and behold an original song written in the midst of a bad case of wanderlust: Bidi, Babe and a Beach. This is a song about chilling on the beach, smoking those lovely Indian Bidi (beedie) cigarrettes and taking it easy. I originally recorded this a couple of years ago but stumbled upon it quite recently. I used footage from the "Snowmageddon" of January and put together a little music video.

This was recorded on one take, so it might contain plenty of fodder for the sloppy-playing critics. :)

-Juho

Kuume, part II: Catch the Must-Sees in One Day

Elämä New Yorkissa on välillä niin hektistä, että blogin pitäminen on jäänyt vähemmälle. Tässä kuitenkin vihdoin jatkoa kronologiselle matkustussaagalleni, eli tsekatkaa osa II! Video käsittää tällä kertaa vain yhden päivän, nimittäin sunnuntain 25.1.2015, jona kävin ensimmäistä kertaa kunnolla Manhattanin nähtävyyksiä näkyilemässä.

Jatkovideot lupaan toimittaa nopeammin, työkiireet vähenevät pian huomattavasti ja kerkeän käsittelemään näiden kuukausien aikana keräämääni matskua.

Finally got around to editing and uploading the next installment of my chronological video-series. Life is hectic here, but I promise to pick up the pace with the blog. This episode happens over the course of Sunday 25^th of January and it captures me going to Manhattan for the first time to catch some of the sights. I also make an omelet. If this intro doesn’t excite you, I don’t know what will.

-Juho

P.S.
Voittajan Munakkaan resepti (The recipe for the Winner's Omelet):

2 eggs
Some olives
Spoonful of olive oil
Handful of Cashew nuts
Salt n' pepper
Grated Goat cheese

Heat the pan. Add olive oil. Add eggs. Add everything else. Eat when ready. Win.

After eating, head to Brooklyn Bridge.

Kuka ihme on Don Puglisi?

Tässä kaupungissa on miljoonia mielenkiintoisia ja inspiroivia tarinoita, ja yksi niistä kuuluu Don Puglisille. Don on hyvä esimerkki lahjakkuuttaan vaalivasta ja omia polkujaan kulkevasta newyorkilaisesta, ja tein hänestä haastattelun blogiini. Katsokaa yllä olevalta videolta, mitä hänellä on sanottavaa!

Tapasin Donin tammikuussa East Villagessa sijaitsevassa, New Yorkin vanhimmassa julkisessa saunassa. Hän on silloisen kämppikseni kavereita ja löylyjen seassa juttelimme Stanley Kubrickin Hohdosta, Scifistä, mystiikasta sekä musiikista. Don on monilahjakkuus: muusikko, taidemaalari, elokuvantekijä ja loistava tarinankertoja. Hänen musiikkiaan olet kuullut mm. Ang Leen elokuvassa Taking Woodstock (2009).

Monista taiteellisista ambitioistaan huolimatta sisimmässään Don haluaa tehdä musiikkia, sillä musiikki on hänelle universaali kieli. Maalaustaide vaatii katsojalta jonkinasteista oppineisuutta ja pääsyä samaan tilaan taiteen kanssa. Musiikki sen sijaan on kaikkialla ja se puhuu kaikille, koulutuksesta ja kulttuurista riippumatta.

Donin uusin EP, Bubbles of Light on saanut paikallisissa lehdissä hyviä arvosteluja ja hänet valittiin viime viikolla arvostetun, Rockwired Magazinen kuukauden artistiksi. Suunnitelmissa Donilla on Euroopan kiertue ja erityisen kiinnostunut hän on Suomessa soittamisesta.

Jos haluatte lisätietoa Donista ja hänen monipuolisista projekteistaan, tsekatkaa miehen kotisivut:

http://www.don-puglisi.com/

-Juho

P.S.
Donin kanssa olen päässyt soittelemaan paikallisissa pubeissa ja jopa tienannut muutamia dollareita taskurahaa. Jos olet käymässä New Yorkissa, löydät Donin sunnuntaisin soittelemassa Scallywags-pubissa 9. avenuella Hell's Kitchenissä. Hyvällä tuurilla myös allekirjoittanut on jamittelemassa. :)

Musahommia Scallywagsissa.

Lukittuna kauhujen kartanoon

Viime maanantai alkoi kuin mikä tahansa maanantai. Viikonlopun jäljiltä väsytti ja myöhästyin kymmenellä sekunnilla A-junasta. Onneksi mieleni oli valoisa, sillä olin illalla menossa Carnegie Halliin kuuntelemaan New York City Chamber Orchestran ja Masterworks Choruksen esitystä – levylautasella oli Faurén Requiem ja Haydn'n Lord Nelson Mass.

Ennen illan konserttia halusin kuitenkin käydä tutustumassa mielenkiintoiseen taidenäyttelyyn Bronxissa. Nykytaidetta tukeva No Longer Empty -järjestö oli järjestänyt 1910-luvulla rakennettuun ja neljäkymmentä vuotta hylättynä olleeseen Bronxin vanhaan oikeustaloon 26:n paikallisen taiteilijan voimin näyttelyn. Odotettavissa oli art nouveau -arkkitehtuuria sekä rohkeaa nykytaidetta, performansseista installaatioihin. En kuitenkaan arvannut, millainen kokemus minua vielä odotti...

(Tässä vaiheessa sinulla on mahdollisuus skipata tästä jännittävästä tarinasta tekemääni, aidosta kuvamateriaalista koostuvaan hurjaan dokumenttiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan ensin, niinkuin esim. Game Of Thrones -kirjasarjan kanssa.)

Saavuin Bronxiin neljän kieppeillä. Astuin ulos asematunnelista, aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta ja kadun varrella paikalliset pelurit hengasivat ja heittivät läppää. Kävelin kolmatta avenueta pitkin ohi aidatun koripallokentän, jossa tulevaisuuden abdul-jabbarit ja kobebryantit reenasivat heittoja ja donkkeja. Näkymä kuin kesäisestä elokuvasta.

Käännyin kulmasta syrjäkadulle, jonka päässä minua tuijotti uhkaava, kolossaalinen rakennus. Bronx Courthouse. Vaikuttava pytinki oli ollut hylättynä ja rapistuvana neljäkymmentä vuotta. Ennen vanhaan sen jykevät kupariovet olivat olleet järkkymättömän oikeuden symbolina, nyt ne olivat kuin jäänne eilisestä. Koko rakennus oli kuin teleportti viattomampaan aikaan, jolloin miehet pukeutuivat pukuihin, naiset leninkeihin eikä kukaan ollut facebookissa.

Bronx Old Courthouse

Rakennus oli aidattu ja sitä peitti rakennustyömaasta kertova kehikko. Tämä kaikki oli odotettua, sillä pytinkiä kunnostettiin ahkerasti ja taidenäyttely oli tilan ensimmäinen julkinen avaaminen hylätyksi tulemisen jälkeen. Käytössä oli pohja- ja kellarikerrokset sekä ensimmäinen kerros.

Lähestyin rakennusta ja aidan portilla seisoskelleet miehet katsoivat minua ja kysyivät olenko menossa sisään. Vastasin, että jepulis ja miehet antoivat tilaa. Pihalla tai ulko-oven edessä ei näkynyt ketään muuta, mutta se ei tässä vaiheessa minua kummastuttanut – enkä myöskään osannut ihmetellä rakennusmiesten näköisiä portinvartijoita.

Sisällä minut kohtasi kylmyys. Ulkoilman +20 celciusasteesta sisätiloihin siirtyessä saatoin tuntea nahoissani kylmän kivirakennuksen hohkan. Tuntui kuin olisi astunut jääkaappiin, tai pikemminkin viileään maakellariin. Eteisaula oli vaikuttava ja hieman uhkaava näky kupolikattoineen ja leijonanpäisine marmoripatsaineen. Taidenäyttelystä kertovat kyltit kehottivat minua etenemään peremmälle, vaikka vastaanottopöytä olikin tyhjillään. Virkailija oli varmaan vessassa.

Kartta kerroksista.

Rakennuksen sisällä oli hiljaista, mutta kuulin yläkerrasta ihmisten ääniä. Edetessäni eteisestä porraskäytävälle, panin merkille kuinka hämärää tilassa oli. Muutama lamppu valaisi huoneen kulmista ja edessäni oleva, valokuvilla koristeltu pöytä oli heikosti näkyvissä. Muita ihmisiä ei näkynyt, mutta kuulin yhä ääniä ylhäältä.

Itse rakennus oli pölyisenä ja karuna ympäristönä todella vahva, historian havinainen elämys. Sisällä tuoksui vanhalle ja tummia seiniä peittivät maalaukset ja rapautunut maali. Ikkunat olivat laudoitettu, ja raoista pääsi sisälle valon säikeitä. Pimeistä huoneista huokui vanhoissa rakennuksissa aina jollain tavalla läsnäoleva karisma – tunne vuosien painosta. Kävellessäni käytäviä olin innoissani tunnelman vahvuudesta.

Osa taideteoksista oli valaistu erillisin lampunheittimin, mutta suurin osa oli pimennossa. Osasin odottaa jotain vastaavaa, sillä aikaisemmilla reissuillani Itä-Euroopassa olin käynyt vastaavissa, vanhoissa tai rapistuvissa rakennuksissa järjestetyissä taidenäyttelyissä ja installaatioissa, joissa paikka ja sen hämyisyys näytteli suurta roolia. Tällä kertaa oli silti hämärämpää kuin mihin olin tottunut ja joissain huoneissa käytin kännykkäni taskulamppua nähdäkseni veistokset ja muut teokset.

Näyttely oli jaettu kolmeen kerrokseen ja koska ensimmäisen kerroksen valaisu alkoi pikku hiljaa pännimään, siirryin kellarikerrokseen. Valaisu oli hieman parempi ja tunnelma oli erittäin vahva. Kellarissa oli hieman kylmempi ja rakennuksen paino tuntui raskaammalta. Kylmää kiveä oli päällä kymmenen, vanhan kerroksen verran. Ihmettelin hieman, ettei kellarin huoneissakaan näkynyt ketään, mutta ajattelin että seitsemään asti auki olevaan näyttelyyn varmaan virtaisi porukkaa vähän myöhemmin, kun työpäivät loppuvat.

Ivan Navarro: Zig Zag Electric Chair
2006

Astuin sisälle mullalta tuoksuvaan, hyvin hämärästi valaistuun huoneeseen. Yhtäkkiä kuulin juoksuaskelia portaista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren pojan juoksevan portaita alas ja kiitävän ohitseni. Arvelin hänen olevan yläkerrassa kiertävän seurueen mukana enkä kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, vaikka hieman säikähdinkin.

Edessäni avautuva huone oli kuin jostain maailmanlopun elokuvasta. Multaisen, kylmän lattian päällä sortuneen rakennuksen näköinen kokoelma raajattomia mallinukkeja, rikkinäisiä leluja, lasin siruja, vilkkuvia televisionäyttöjä ja havupuun oksia. Jossain kasan seassa yksinäinen strobovalo välkkyi tasaisen hitaasti ja loi seinillä mielipuolisia varjoja. Rojun seassa kusenkeltaisena lumisadetta heijastava televisionäyttö loihti myrkyllistä valosaastetta. Selkäpiitäni kylmäsi ja mieleeni hiipi irrationaalinen pelko. Mitä jos yksi päättömistä, rosoisista mallinukeista yhtäkkiä nousisi rojun seasta ja strobovalon välkkeessä kurottaisi elottomat, kalmanvalkeat kouransa kohti kaulaani?

Raajoja ja rakennusmurskaa.

Karistin ajatukset mielestäni ja kiersin hiljaa huonetta. Kulman takana kohtasin hirviön. Tämä hirviö oli useista päistä koostuva, USA:n lipulla seivästetty, epämuodostunut kimppu raajoja ja ulokkeita. Karmivaa. Tuijotin yhtä päistä liian pitkään ja niskavillat nousivat. Mitä jos tuo pää yhtäkkiä sanoisi jotain? Katsoisi minuun puhkotuilla silmillään ja avaisi suunsa?

Hyi.

Älä katso liian pitkään.

Kiersin kauhistuksen takana olevaan psykedeeliseen huoneeseen. Tämä oli hyvin valaistu ja itsessään taideteos. Lattiaa peittivät limenvihreät ja -keltaiset lattialaatat ja saivat eriskummallisen muotoisen huoneen tuntumaan jonkinlaisen kajahtaneen sairaalan käytävältä. Naureskelin itsekseni. Tämä koko rakennus oli kolkkoudessaan ja hyytävyydessään kuin suoraan Resident Evil 2 -pelin vanha poliisilaitos. Jonnet eivät sitä valitettavasti muista, joten tässä kuva.

Kuvittelin, että minulla oli vyölläni metsästysveitsi, olallani haulikko ja laukussani punainen venttiili (valve!) ja pari ink ribbonia. Mielessäni olin ainoa selviytyjä, hiipimässä kauhujen kartanon pimennettyjä käytäviä vältellen eläviä kuolleita ja astuen yli nyljettyjen ruumiiden. Askeleeni kaikuivat kolkkojen kiviseinien vahvistamina ja tehtäväni oli vain säilyä hengissä. Olin onnellinen, että kukaan ei nähnyt minua hiippailemassa mielikuvitusmaailmassani.

Kova jyrähdys palautti minut todellisuuteen. Hetkisen luulin, että kyse oli erittäin äänekkäästä ilmanvaihtokoneesta, mutta sitten tajusin, että kyseessä oli jokin voimakas moottori. Vähän aikaa epäilin, että viereisessä huoneessa oli jokin interaktiivinen teos, josta lähtee iso ääni, sillä kuulin epäselvää puhetta seinän takaa. Lopulta tajusin, että kyseessä oli rekka, joka lähti pihasta.

Silloin valot sammuivat.

Olin lähes täydellisessä pimeydessä. Tajusin, että en kuullut enää puhetta, en ihmisten ääniä missään. Mitä oikein tapahtuu? Onko tämä osa esitystä? Olin laatoitetussa huoneessa, kellarikerroksessa ja ainoa valo tuli siivilöitynä laudoitetun ikkunan raosta. Ympärilläni vanhan rakennuksen rapina ja tuhansien kivitonnien hohkaama kylmyys. Mietin vähän aikaa ja katsoin kelloa, kaiken pitäisi olla vielä auki. Kello ei ollut lähelläkään seitsemää.

Pimeyden keskellä otin askeleen kohti huoneen oviaukkoa. Jostain syystä sydäntäni kylmäsi oven vieressä odottava monipäinen kauhistus. Luulin näkeväni oviaukon syvemmässä pimeydessä liikettä. Ehkä se pää katseli minua? Odotti että tulisin lähemmäs.

Juuri ennen kuin valot sammuivat.

Kännykkäni akku näytti kahtakymmentä prosenttia. Laitoin taskulampun päälle ja kävelin eteenpäin. En halunnut kuluttaa akkua loppuun lamppua käyttämällä, sillä minun täytyi vielä navigoida pois Bronxista. Siispä käytin salamavalon tapaisia lyhyitä valosykäyksiä, jotta näin eteeni. Lähestyessäni huoneen suuta laitoin lampun pois. En halunnut osoittaa sitä hirviöön, sillä mitä jos se enää olisikaan siinä?

Kävelin hitaasti pimeydessä seisovan hahmon ohi. Se ei hyökännyt, mutta tunsin epämiellyttävästi tuijotuksen takaraivossani. Iho kananlihalla kävelin ohi maailmanlopun kuvaelman hämärälle käytävälle, joka johti täysin pimennetyille portaille. Tässä vaiheessa aloin epäillä, että jotain oli vialla. Pimeys oli syvää, mutta hiljaisuus vielä syvempää. Kai täällä nyt joku on vielä töissä, kellohan ei ole vielä viittä! Askeleeni kaikuivat yksinäisinä kävellessäni kohti portaikkoa. Eihän nyt portaita voi jättää näin pimeiksi, tässähän joku voi kaatua ja taittaa niskansa!

Etenin salamavalon voimin.

Seuraavan vartin harhailin hämärästä pimeään ja takaisin. Lopulta saavuin käytävälle, jonka varrella sijaitsi valokuvapöytä. En meinannut erottaa sitä ympäröivästä hämystä. Ajattelin, että tämä on kyllä epäilyttävin taidenäyttely, missä olen koskaan ollut.

Käytävä aukesi oikealle ja valo johdatti minut vihdoin takaisin eteisaulaan, jossa vastaanottopöytä oli yhä tyhjillään. Tippiastia näytteli kuraattorin roolia ja vieraskirja oli samassa kohti kuin sisään tullessani, suljettuna. Katseeni siirtyi pöydän ylitse ulko-ovelle. Halusin lähteä tästä kummallisesta ja pelottavasta rakennuksesta.

Ovi oli kiinni. Teräksinen nosto-ovi seisoi minun ja vapauden edessä. Vihdoin minulle selkeni, mitä oli tapahtunut. Minut oli lukittu sisälle tähän kauhistuttavaan, kylmään hautaan.

Ryntäsin ovelle ja yritin avata sitä. Tungin sormeni oven ja maanpinnan väliin ja yritin nostaa. Jospa ovi ei olisi lukossa. Vaikka kuinka temmoin ja riuhtoin, ei teräksinen ovi liikkunut kuin pari senttiä. Oven alta auringon valo härnäsi minua. Hakkasin ovea. Selässäni tunsin kiviseinien kylmyyden ja syvällinen ajatus hiipi mieleeni.

”Ei saatana.”

Teräksinen ovi oli visusti kiinni.

Huusin oven läpi. Ei mitään. Kuulin autojen ajavan tiellä rakennuksen edessä. Pienestä ovessa olevasta aukosta saatoin nähdä, että myös rakennusta ympäröivä häkkiaita oli suljettu. Olin kaksinkertaisesti ansassa. Rynkytin ovea ja yritin huutaa sen läpi. Käännyin ympäri ja huusin aulan takaiseen pimeyteen.

”Haloo!! Onko täällä ketään?!” Vain kaiku vastasi.

Otin esiin kännykkäni, suomalaisen ja jenkkipuhelimen. Kummassakaan ei ollut kenttää. En voinut soittaa poliisille, en minnekään. Lisäksi akku oli uhkaavasti loppumassa molemmista. Huomasin pienen, kylmän hikikarpalon muodostuvan ohimolleni. Olin kuulevani laahaavia askelia kellarista. Siellä joku odotti minua. Ulkona paistava aurinko vain teki vankilastani pimeämmän. Ohitse ajavien autojen jyrinä vain syvensi käytävien hiljaisuutta.

Alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään.

Mietin vaihtoehtojani:

1. Voisin lähteä harhailemaan käytäville ja etsiä toisen uloskäynnin. Olin nähnyt ikkunoita, joihin voisin kiivetä. Vanhat koukeroiset reliefit ja marmoripatsaat olivat täynnä hyviä otteita, joita pitkin kavuta. Katto oli toisaalta aika korkealla ja yksi lipsahdus voisi tarkoittaa murtunutta nilkkaa tai pahempaa. Lisäksi ikkunalaudalle päästessäni minun pitäisi vielä jotenkin repiä irti niitä peittävät laudat, rikkoa lasi, potkia sisään kalterit ja kivuta ulkopuolelle. Toisaalta pelkästään ikkunalle pääseminen helpottaisi, koska voisin huitoa ja huutaa näkyvämmin.
   
   Toisaalta koko rakennusta peitti kehikko ja tumma lakana. Ei minua välttämättä kukaan huomaisi. Ilman taskulamppua harhailu ei kuulostanut hyvältä. Mitä jos se pimeällä käytävällä odottava hirviö syö minut?

2. Ympärilläni oli laudanpätkiä ja paljon erilaisia metalliputkia. Voisin käyttää niitä oven auki kampeamiseen. Vipuvarsi on voimakas juttu. Valoisasta aulasta löysin riittävästi kampetta ja yritin pönkän avulla kammeta ovea. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pitkää vipua. Ei toiminut.
3. Voisin etsiä turvallisimman ja lämpimimmän paikan ja odottaa aamuun. Ei jatkoon.
4. Jatkaisin mölyämistä ja oven epätoivoista hakkaamista, kunnes joku kuulee tai ääneni käheytyy ja käteni väsyvät.

Valitsin viimeisen vaihtoehdon ja jatkoin hakkaamista. Edessä olevalla tiellä ajoi välillä raskastakin liikennettä, ja pelkäsin että älämölöni peittyisi rekkojen jyrinään. Lopetin hakkaamisen hetkeksi ja söin laukussani olevan banaanin. Huomasin, että valo alkoi pikkuhiljaa hämärtymään. Kello oli päälle kuusi. Laitoin huivin kaulaan, sillä kylmyys alkoi häiritsemään. Olipa perseestä.

Aloin jo pikku hiljaa miettimään, mikä olisi paras paikka yöpyä. Ehkäpä ihan tässä oven vieressä, toisen seinään nojaavan kuparioven takana. Sieltä ei hirviö löytäisi ja olisin ehkä turvassa. Toisaalta yöstä tulisi varmasti kylmä, eikä minulla ollut sopivia kamppeita sissiyöpymiseen. Kylmissään nukkuminen on universaalisti tunnustetusti hanurista.

Yhtäkkiä kuulin rätinää. Jostain selkäni takaa kuului puhetta. Särkyviä ääniä. Lyhyen hetken olin varma, että jossain pimeydessä se hirviö kuiskailee minulle.

Hymähdin itsekseni, kun tajusin, että ääni tuli radiopuhelimesta. Jossain aulassa oli walkie-talkie -radiopuhelin, josta kuului puhetta. Tämä voisi olla mahdollisuuteni! Kävelin vastaanottopöydän luo. Jostain täältä kuului kohinaa. Avasin pienen lipaston laatikoita, kunnes löysin yhdestä parin radiopuhelimia. Jes! Ehkäpä joku kuunteli näitä. Ehkäpä rekalla pois ajaneet olivat linjoilla ja voisin radiopuhelimen välityksellä kohteliaasti pyytää heitä päästämään minut helvettiin täältä. Niin se toimii elokuvissa ja peleissä.

"You found a walkie-talkie."

Räpläsin puhelimia ja yritin hälyttää apua. Ei vastausta. Yleensä näitten pitäisi toimia. Mitä ihmemies McGyver tekisi? Voisinko rakentaa näistä jonkinlaisen pommin, jolla räjäyttäisin nosto-oven ja karkaisin tästä kammiosta? Valitettavasti en voinut soittaa teekkariystävilleni ja pyytää pomminrakennusohjeita. Mitenkähän tässä oikein vielä käy, ajattelin.

”Hello? Who's there?”

Suloiset sanat kuuluivat vaimeasti oven läpi. Joku oli kuullut mölyni! Tirkistin pienen reiän lävitse ja näin mustan miehen kuikuilevan verkkoaidan takaa. Huusin hänelle, että minut on lukittu sisään. Mies ei meinannut kuulla, mutta kontallani oven raosta huutamalla sain ääneni kuuluviin. Mies ei saanut häkkiaitaa auki. Munalukko.

Hän kysyi onko minulla puhelinta. Huusin ettei minulla ole kenttää. Miehellä ei ollut kännykkää. Mikä tuuri. Hän huusi, että lähtee etsimään jostain poliisia ja että pysy siellä. No, en ollut ihan heti lähdössä.

Sitten mies oli poissa. Vähän hirvitti. Tuleekohan hän koskaan takaisin? Mielikuvitukseni vallassa saatoin jo kuvitella monipäisen hirviön portaikossa asti, matkalla kohti minua. Kokeilin vielä radiopuhelimia tuloksetta. Minuutit venyivät ja kello lähestyi seitsemää. Kohta alkaisi hämärtää. Eikai tässä oikeasti pidä alkaa miettimään yön viettämistä täällä? Tämähän on kuin kauhuelokuvasta!

- - -

”Sir! Are you in there?” Kuulin jonkun huutavan ulkoa. Tirkisin aukosta ja näin, että se oli kuin olikin poliisi. Jes! Se mies oli hakenut apua!

Selitin oven läpi surullisen kohtaloni ja poliisi kysyi, että olenko yksin ja onko minulla jotakuta, jolle soittaa. Huusin poliisille järjestävän tahon nimen ja hän yritti soittaa, josko heiltä saisi selville rakennusfirman numeron ja sitä kautta avaimet oveen. Luurin päässä oli kuitenkin pelkkä vastaaja.

Poliisi kiersi rakennuksen ja yritti löytää vaihtoehtoisen uloskäynnin. Kaikki olivat kuitenkin suljettuja ja aidan takana. Lopulta poliisin tueksi tuli toinen konstaapeli ja yhdessä he saivat verkkoaidan oven auki. Teräksisen nosto-oven lukko ei kuitenkaan auennut, vaikka sitä kuinka hakattiin. Lopulta he lähtivät Bronxin poliisipiiriin hakemaan jotain järeämpää.

Minä jäin oven taakse odottamaan. Yhtäkkiä kaikki oli taas hiljaista. Tiesin, että kyllä sieltä vielä joku tulee, mutta vilkas mieleni kuvitteli, että noutaja tulee ihmisiä syövän nukkehirviön muodossa nopeammin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulin, että joku ajoi pihaan.

Tästä aukosta kommunikoin.

Poliisin erikoisryhmä jurnutti lukon rikki ja lopulta nosto-ovi nousi sen verran, että pääsin vapauteen. Pihalla minua tuijotti neljä isoa poliisimiestä, silmät täynnä epäilystä. ”Mitä teit siellä? Mistä tulit? Onko siellä ketään muuta?”

Vastailin parhaani mukaan, että olin vain katsomassa taidenäyttelyä, mutta minut lukittiin sisälle. En ollut varastamassa mitään tai piikittämässä nurkassa. Yksi konstaapeleista otti henkkarini ja marssi partioautoonsa. Muut kyselivät minulta lisäkysymyksiä. Lopulta sain vakuutettua heidät, että olin uhri. Ja voin sanoa, että ihonvärini auttoi.

Kiittelin poliiseja vuolaasti ja partioautossa istuva poliisi antoi henkkarini takaisin. Hän torui minua. Minun täytyy olla varovaisempi. En saa vaellella näillä seuduilla ja mennä sisään hylättyihin rakennuksiin. Halusin selittää jälleen, että kyseessä on taidenäyttely, jota olin mennyt katsomaan, mutta ajattelin että parempi vain nyökytellä nöyrästi.

Lopuksi mies kehotti minua kävelemään suoraan metrolle ja ajamaan pois täältä. ”You're a white guy. They're gonna beat the shit out of you. This place is the worst, they have guns around here – a lot of guns. Go straight home.” Sellainen on Bronx.

Kävelin konstaapelin neuvoa noudattaen pois. Käännyin hetkeksi ja katsoin tuota kauhujen taloa vielä kerran. Puistelin sen pölyjä vaatteistani. Sieluni silmin saatoin nähdä, kuinka jossain pimeydessä se raajarikko hirviö raapi muovisin sormin kiviseinää ja nakersi hampaitaan. Jälleen yksi pääsi karkuun, ja tämä oli niin lähellä.

Puistatuksen siivittämänä jätin talon taakseni ja kävelin Bronxin katujen läpi kohti auringonlaskua. Kerkesin viime tipassa Carnegie Halliin eikä klassinen musiikki ole ehkä koskaan kuulostanut niin hyvältä.

Oma koti kullan kallis!

-Juho

P.S.
Tässä tapauksessa rakennusmiehet olivat päästäneet minut sisälle rakennukseen, vaikka itse taidenäyttely ei olekaan maanantaisin auki. He eivät olleet lähtiessään tarkastaneet, oliko rakennus tyhjä. Ei vissiin kiinnostanut, vaikka ainakin kolme ihmistä näki minun menevän sisään ja kahdelle jopa sanoin jotain. TARINAN OPETUS: Lukekaa pieni printti.

Katso myös huippujännittävä video seikkailusta!

Kyllä! Kuten April O´Neil, minäkin olen aina valmiina kamerani kanssa. Päästyäni ylös pimeistä kellareista, kuvasin koettelemukseni ja taisteluni oven kanssa. Tiedän, että oli tyhmää tuhlata kännykkäni akkua videoiden kuvaamiseen, mutta ajattelin, että "Why not? Yolo! SWAG!". Voisinhan päätyä jonkun kornin, Found Footage -elokuvan tähdeksi.